Kirjoittaja: Elsa Huhtanen

Opiskelin ammattikoulussa vähän yli vuoden. Opiskelin pääsääntöisesti monimuotona, eli etenin omaa tahtiani opinnoissa ja lähiopetusta oli normaalia vähemmän. Tein osan jaksoista kuitenkin normaaleina päiväopintoina ja istuin nuorten ja teinien kanssa samassa luokassa aamukahdeksasta iltapäiväkahteen. Omista teiniajoistani ei ole vielä montaa vuotta vierähtänyt, mutta noilla muutamilla jaksoilla en voinut olla ihmettelemättä, olenko itsekin ollut yhtä hankala teini-ikäisenä? 

Luokkaan tullaan vartista puoleen tuntiin myöhässä. ”Vähän nukutti”, kuuluu vastaus, kun opettaja kysyy syytä myöhästymiseen. Oppitunnilla soitellaan puheluita ja katsellaan videoita, eikä kännykkää yritetäkään laittaa äänettömälle. Kaverin kanssa lörpötellään ja ärräpäitä päästellään sen minkä ehditään. Jopa opettajan esittämään kysymykseen huokaistaan hiljaa ärräpäitä ja naureskellaan, jos opettajaa on sen verran satuttu kuuntelemaan. Annettua tehtävää ei vaivauduta lukemaan läpi, ennen kuin opettajaa jo kutsutaan auttamaan. 

Muminaa, jupinaa, melua ja hälyä aamusta alkaen. ”Miksi tällainen tehtävä, eiköhän lähdetä jo kotiin, eikö voitaisi lähteä jo tauolle, eikö lopetettaisi vähän aikaisemmin tänään?” Puolen tunnin välein kuuluu kitinää ja vitinää.

En ole voinut olla ihailematta opettajiani. Hymy on aamusta alkaen herkässä, eikä yhteenkään kysymykseen vastata ärtyneesti, vaikka samaa kysymystä oltaisiin kysytty koko luokan voimin jo kymmenen kertaa. Kännyköitä näpytellään tiiviiseen tahtiin, mutta tästäkään ei opettaja hermostu. Muutamaan otteeseen opettaja muistuttaa nätisti kännyköiden käytöstä ja äänensävy tiukkenee, jos kännykät alkavat häiritsemään opetusta. Seuraavana aamuna alkaa sama ruljanssi.

En ole itsekään ollut aina ihan merkkioppilas. Muistan lukiossa vilkuilleeni kännykkääni opetuksen aiheen ollessa minulle epämieluinen ja pelanneeni iPadilla odotellessani tunnin loppuvan. Muistan kuiskutelleeni vierustoverin kanssa siitä, mitä tehtäisiin tunnin jälkeen. Olen varmasti itsekin kitissyt tuntien pituudesta ja pakollisista opinnoista.

Kyllä opettajalla täytyy olla lehmän hermot, jotta edelleen päivän päättyessä voi hymyssä suin toivottaa kaikille mukavaa päivää. On energiaa kuluttavaa vastata samoihin kysymyksiin kerta toisensa jälkeen. Tiedän itsestäni, ettei minulla riitä hermoja vastata ja selittää samaa asiaa toista kertaa, saati sitten viidettä kertaa saman päivän aikana. 

Toisen neuvominen ei aina ole helppoa. Täytyy todella olla mestari työssään, jotta vaikeankin asian saa väännettyä helppo-oppiseksi.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy