Kirjoittaja: Elsa Huhtanen

Seuraan isää verstaalle. Vedän nahkarukkaset käsiini ja isä ojentaa minulle hitsauskypärän päähän sovitettavaksi. Kun kypärä on kohdillaan, isä kiinnittää kahvattoman lapion ruuvipenkkiin. Lapion päätyä hiotaan tasaisemmaksi ja verstaasta etsitään havillinen rautaputken kappale lapion päähän T-kirjaimen muotoiseksi kahvaksi.

Kaivan hyllystä hitsauspuikon isän osoittamasta paikasta ja isä näyttää kuinka se kiinnitetään hitsauskahvaan. Isä ohjeistaa miten hitsata, pistää hitsauskoneen päälle ja kävelee ulos verstaan ovelle kuuntelemaan työn edistymistä. Monta kirosanaa, tuhahdusta, räsähdystä ja isän huutamaa neuvoa myöhemmin lapion kahva pysyy paikallaan, vaikkakaan jälki ei näytä vakuuttavalta.

***

Isä opetti minut hitsaamaan teini-ikäisenä. Minä en olisi tahtonut oppia hitsauksen jaloa taitoa, ja hädin tuskin uskalsin koskea hitsauskahvaan ensimmäistä kertaa. Yli kaiken pelkäsin sytyttäväni itseni tai verstaan tuleen ja särkeväni hitsauskoneen jotenkin.

En silloin voinut millään ymmärtää, miksi juuri minun piti oppia kiinnittämään metallinpaloja toisiinsa? En halunnut tehdä metallitöitä tulevaisuudessa. Vihasin hitsaamista. Minua ärsytti se, kuinka isä pyysi kerran toisensa jälkeen minut verstaaseen kiinnittämään minulle tyhjänpäiväisiä palasia toisiinsa.

Se tuntui epäreilulta. Olisinhan voinut kuluttaa ajan kuten muutkin teinit: nettiä selaten ja tyttöjen juttuja tehden.

Kirosanoja lenteli tiuhaan tahtiin, kun puikko ei ottanut syttyäkseen tai se suhahti metallista läpi tuhoten koko hankkeen. Traktorin vanha rehuleikkuri oli iänikuinen korjauksen kohde. Isä pysytteli muutaman metrin päässä sydämen tahdistimen takia.

Aika ajoin isä tuli tarkastamaan hitsausjälkeä, pudisti päätään ja hioi saumaa auki uudelleen ja uudelleen. Lopulta saattoi tulla muutama myöntävä sana, kun hitsaus alkoi sujua: “Hyvä se on.”

Väkinäisesti olen oppinut jotenkuten hitsaamaan. Ilman isää tuskin koskaan olisin edes koskenut hitsauskahvaan tai oppinut vaihtamaan auton rengasta ja öljyjä tai ajamaan traktoria. Ei varmasti ole ollut helppoa pitää mököttävää teiniä traktorin hytässä saati opettaa yhtään mitään vähän väliä kiukutelevalle kakaralle.

Monen monta asiaa on tullut opittua vastahakoisesti, mutta sitäkin kiitollisempi olen saamistani oppitunneista. Aina ei tule ajatelleeksi, kuinka paljon avuttomampi sitä olisi ilman vanhemmilta opittuja niksejä ja taitoja. Kaikkea ei opi koulussa, eikä kaikkia asioita huomaa tarvitsevansa. Sitä varten vanhemmat on ”keksitty”.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy