Kirjoittaja: Juhani Salmi

Olen kadottanut elämäni aikana erinäisen määrän erilaisia tavaroita, minkä lisäksi eräskin tarpeellinen kampe on jäänyt ottamatta följyyn.

Niinpä olen turhaan etsinyt auton avainta kinoksesta Juoksengissa, parkkipaikalta Savonlinnassa ja jäteastiasta Mäntässä.

Olenpa kerran joutunut tilaamaan maahantuojalta uudenkin avaimen suolaisella hinnalla – ja löytänyt vanhan, ennen kuin uusi ennätti perille.

Avainten ohella vaarassa ovat olleet passit.

Parikymmentä vuotta sitten seisoin tomerana Tallinkin autolauttajonossa, kun äkkäsin, että passini oli jäänyt Pelloon. Pasilan poliisiasemalla järjestyi pikapassi, mutta syntymäpäivät, jonne olin menossa, olivat perille ennättäessäni ohi.

Poliisiasemalla vierähti parituntinen myös  Espanjassa, ennen kuin minut huolittiin passittomana paluumatkalle Suomeen.

Suurin hävikki minulla on kuitenkin ollut puhelimissa. Neljä viimeksi kulunutta vuotta, neljä kadonnutta kännykkää: yksi Tampereelle, yksi Porvooseen, yksi Barcelonaan ja yksi Santiago de Compostelaan.

Kännykän mukana häviää aina muutakin kuin itse esine. Valokuvia, puhelinnumeroita, muistiinpanoja, sovelluksia… Pilvipalvelut auttavat jos auttavat, mutta ainakin aluksi maailmalta tuntuu putoavan pohja pois.

Pari kuukautta sitten Espanjassa jouduin miltei paniikkiin, kun varkaan mukaan lähti puhelimen lisäksi yhteys matkakumppaniini ja seuraavan majapaikkani osoite.

Ne olivat kuitenkin nopeasti ohimeneviä vaivoja. Kotiin päästyäni ja uuden luurin ostettuani alkoivat varsinaiset ongelmat.

Jos olisin muistanut kaikki aiemmin antamani käyttäjätunnukset ja salasanat, homma olisi ollut jotenkuten hallussa, mutta kuka jaksaa palauttaa mieleen kuukausien takaiset ajatuskulut?

Pahin kanto kaskessa oli Applen Id-salasana. Uuteen salasanaan tarvittava koodi luvattiin lähettää minulle tekstiviestitse, mutta miten avaat tekstiviestin, kun puhelin ei ole käyttökunnossa?

Sama nurinkurinen logiikka toimi myös pyrkiessäni kirjautumaan uudella puhelimellani verkkopankkiin. Kirjautuminen olisi onnistunut vain, jos olisin ensin käynyt samaisessa verkkopankissa tsekkaamassa jonkin koodin.

Voi olla, että en ymmärtänyt kaikkia netistä löytämiäni ohjeita. Mutta kuinkahan suuri osa ikätovereistani saati minua vanhemmista ymmärtää? Tai edes minua nuoremmista?

Hajamielisen, huolimattoman ihmisen osa monimutkaistuvassa maailmassamme ei ole helppo. Ei varsinkaan, jos ihminen on oppinut telekommunikaation alkeet aikana, jolloin keskusneiti vastasi, kun soittaja väänsi seinään pultatun puhelimen kampea.

Kun sain uuden kännykän vihdoin käyttökuntoon, vannoin, että en ikinä päästä sitä kodin ulkopuolella silmistäni. Seuraavalla viikolla Tikkurilan R-kioskilla myyjä huusi puhelintani heilutellen perääni: ”Hei, teiltä taisi jäädä tämä!”

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy