Kirjoittaja: Juhani Salmi

Istun junassa. Sen ikkuna on harmaa, mutta pölykerroksen lävistää kevään viiltävä kirkkaus.

Palaan pohjoisesta. Tunnen miltei riehakasta iloa: juna on ollut minulle aina pyhättö – verrattavissa vain tunturimaisemaan ja mereen. Kun siihen lisäksi yhdistyy kevät – toivon ja uudesti syntymisen aika – ikuisuuden kosketus on vahva.

Tosin jossakin mieleni pohjalla asustaa myös suru. Tämänkin olen kokenut lukemattomia kertoja: aina kun irtoan maisemasta, johon sieluni on juurtunut, kurkkuani puristaa ikävä.

Tapasin matkalla monta ihmistä, jotka ovat minulle tärkeitä: ystäviä eri aikakausilta, ja viimeisinä mutta ei vähäisimpinä Oulussa omat lapseni ja lapsenlapseni. Lisäksi ajattelin heitä, joita en tapaa enää koskaan.

Ihmisessä on kaksi toistensa kanssa ristiriidassa olevaa ulottuvuutta. Toisaalta me olemme yksilöitä, ja onnemme on sitä täydempi, mitä vapaampia olemme. Modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa individualistinen ulottuvuus korostuu. Luulen, että lisäksi kuulun sukupolveen, jolle vapaudenkaipuusta muodostui erityisen tärkeä arvo.

Mutta toisaalta ihminen on väistämättä myös sosiaalinen olento. Me emme ole ehyitä ja kokonaisia yksin, vaan meillä on geeneissämme tarve toimia perheinä, sukuina, heimoina, kylinä, yhteiskuntina, kansoina ja kulttuuripiireinä. Yhteyden symbolina on väkevimmillään veri.

Näin vaalitaiston ollessa kuumimmillaan on ehkä hyvä väläyttää myös asiaan sisältyvää poliittista aspektia. Yhteiskunnallisista aatevirtauksista osa korostaa yksilön vapautta, osa on taipuvaisempia näkemään yksilön osana jotakin suurempaa suunnitelmaa.

Ero ei noudattele yksiselitteisesti perinteistä jakoa oikeistoon ja vasemmistoon. Ja vaikka jakauman olemassaolo on sekä kiistaton että kiinnostava, en osaa nimetä yhtään puoluetta, joka kuuluisi jäännöksettömästi jompaankumpaan fraktioon.

Sen luulen tietäväni, että kumpikaan leiri ei omista totuutta kokonaisuudessaan. Yltiöliberalismi johtaa aatteiden häviämiseen, vastuuttomuuteen ja anarkiaan, ja sen vastakohta yksilön tarpeiden tukahduttamiseen, totalitarismiin – ja vereen.

Omalta kohdaltani tiedän varmasti, että vaikka tunnen ripauksen surua joka kerran, kun kasvatan etäisyyttä kaikkeen siihen, mikä on minua elämäni varrella ravinnut ja kahlinnut, vapauden mukanaan tuoma ilo kasvaa minussa aina yksinäisyyden tuottamaa ahdistusta voimakkaammaksi.

Joten vaikka en kiistä enkä vähättele juurien merkitystä enkä yhteisöllisyyden siunauksellisuutta, minä – vanha, itsekäs, junanviemä anarkisti – olen puoleni valinnut.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy