Kirjoittaja: Juhani Salmi

Kaikki, mikä syntyy, kuolee. Vaikka olen tiennyt sen niin kauan kuin muistan, en ole milloinkaan sisäistänyt tietoa kunnolla. Niinpä olen elänyt ikuisen lapsuuden, ikuisen nuoruuden ja ikuisen keski-iän. Nyt laskeudun ikuiseen vanhuuteen.

Ihmisyhteisöt eivät ole yhtään viisaampia kuin ihmisyksilöt. Roomaa pidettiin aikanaan ikuisena suurvaltana, eikä kukaan uskonut, että Kreikan jumalat, Egyptin faaraot tai Kiinan dynastiat katoaisivat historian hämärään; kumoamaton oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean valta.

Aivan yhtä ikuinen on eurooppalainen kulttuurimme. Tekniikka edistyy ja kehitys kehittyy. Tasa-arvoisuus ja inhimillisyys ovat luovuttamattomia arvoja, jotka tulevat säilymään johtotähtinämme iankaikkisesta iankaikkiseen. Varhaiskasvatus ja varhaiseläke ovat saavutettuja etuuksia, joita ei meiltä oteta pois, eikä tasa-arvovaltuutetun ja EU-tuomioistuimen legitimiteettiä tulla ikinä kyseenalaistamaan.

Näin me uskomme. Tai olemme uskovinamme. ”Kyllä se siittä kirkastuu”, tuumaamme vielä, kun taivaanranta on jo tummia pilviä täynnä. Tai ehkä me tarkoitamme vain, että mitäpä huomisesta, kun juuri tällä hetkellä aurinko vielä jostakin pilvien raosta hieman häivähtää. Carpe diem, unohdetaan sitkut, eletään tässä ajassa.

Ja onhan hetkeen tarttumisessa puolensa. Se, että ihminen kokee elävänsä ikuisesti, on luonnon lahjoittama suojamekanismi, jonka avulla me pystymme elämään täydempää elämää, kuin jos kasvojamme koko ajan viilentäisi kuoleman varjo. Tähän viittasi Jeesuskin, kun hän vuorisaarnassaan kehotti ottamaan oppia taivaan linnuista ja kysyi: ”Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?”

Ja sama siis pätee myös ihmisjoukkoihin – jopa kokonaisiin sivilisaatioihin.

Vaikka eihän Jeesuskaan pelkästään huithapelielämään ihmisiä kannustanut. Monenlaisin moraalisin ohjein hän seuraajansa varusti, yhtenä perusideanaan ihmisten välinen solidaarisuus. ”Kaikki mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle”, hän muun muassa totesi.

Siinä vaiheessa, kun ihminen oikeasti ymmärtää olevansa kuolevainen, hänestä tulee hyvin vähäinen veli (tai sisko); ja kun järjestyneen yhteiskunnan perustukset järkkyvät, me kaikki leijumme äkkiä tyhjän päällä.

Ihmisyksilöt eivät voi estää omaa kuolemaansa, eivätkä yhteiskuntamuodot ole ikuisia. Mutta siihen me voimme (tosin vain himpun verran) vaikuttaa, millainen maailma pois murenevan takaa kuoriutuu. Ja voimmehan kaikkein hurjimpien teorioiden mukaan vaikuttaa omaan tulevaisuuteemme jopa kuoleman rajan ylitse.

Niin tai näin, ehkei sittenkään ole pelkästään fiksua uskotella taivaanrannan olevan kirkas, jos se todellisuudessa on pikimusta. Tartummepa hetkeen kiinni miten lujasti tahansa, karu tosiasia on, että kaikki, mikä syntyy, joskus todella kuolee.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy