Kirjoittaja: Leena Rundgren

Viime kevhäilä ostima talon Bergsdalenista Kuparivuorelta noin 300 kilometriä Tukholmasta. Häätyy sanoa ette oon eri tunne ko kaupungissa, sekä hyvässä ette vähä huonossaki.

Kevät ja kesä menit kukitten ja sukulaisten kansa, syksy ja talvi mennee harhmaassa säässä, satheessa ja puuhellan lämmössä.

Sitoon enämpi nuokuksissa maala ko kaupungissa. Valot vilkkuva illassa jonku naapurin talosta ja ei tunnu ette olis niin yksinäistä vaikka oonhan sitä enämpi yksin, ko jokhainen pyssyy sisälämmössä sen suuremmitta huolitta.

Niin mekki, mutta ikävä oon nuita lapsitten perheitä, ko soon niinkö se elämän ääni ko kläpit laukkova ja kiljuva, naurava ja kinnaavakki joka talon nurkat koluten. Sillon oon semmonen yes, this is it -tunne. Olema yhessä.

Mutta eihän sole ennää niin.Vanhemat tekevä töitä, lapset käyvä koulua ja nuoremat ovat tarhassa ympäri vuorokauet melkheen.

Met vanhat emmä pysy kiihreessä kiini, emmä haluakhaan. Mielelä met utelemma lapsilta heän perh-heitten asioista.

Isoman ajjan elelemmä rauhalisessa kotipiirissä Kuparivuorela.

Väkivalta ja kaikki negatiivinen on kaupungissa. Ja sonki kakspiippunen juttu, ko halvais ette meän lapset ja heän perhheet asusiva niinkö met.

Maailma on muuttunu niin väkivaltaseksi ette emmä met välty kuulemasta ja näkemästä miten joka paikassa sattuu kauheita asioita. Emmä voi muuta ko rukkoilla suojelusta kaikile.

Tätä soon vanheta. Vastuut siirtyvä meiltä muile, lapsila oon omat perhheet ja met, isovanhemat.

Mutta ei niinkö ennen, ko monta sukupolvea asuit yhessä, vanhat opetit pikkusille viishauksia ja mennyttä aikaa ja lapset annoit ja antava meile elämäniloa ja sishäistä voimaa ja tuntheen ette oon tärkeä linkki muile.

Mie kaehin niitä maita joissa sukupolvet elävä yhessä, täyessä ymmäryksessä ja rakhauessa.

Ko vanhaat kuoleva poies, se lapset oppiva ette niin se elämä mennee, olema ja menemä poies, ei sen kummempaa.

Nyt ei kukhaan halvaa eikä uskalla puhua elämäntärkheistä asioista lasten kansa. Se aiheuttaa niin paljo ahistusta. Puhumattomuus kontra internet oon tämän ajjan tyyliä.

Uuet kummaliset saihrauet kiusaava stressattuja lapsia, adhd, add, ocd ja mitä niitä onkhaan. Psyykelääkheitä annethaan jo päiväkotilapsile ja vanhemat syövä niitä ittekki.

Met, met asuma Kuparivuorela, maala, mutta… emmä met koko vuotta, meiloon koti Tukholmassa, sielä missä oova baurut, ilit äänet ja lastenlapsitten käet mummun ja vaarin kaulan ympärillä.

Rakhaus assuu maala ja kaupungissa, sillon oon hyvä olla.

Ennen oli monela tappaa asiat paremin ko nyt. Nykyajjan lahja oon kaikesta huolimatta videopuhelut, internetti ja ette nopsasti pääsee sinne ja tänne.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy