Kirjoittaja: Juhani Salmi

Piip piip piip… Hapuilen kännykän kouraani, valitsen kellokuvakkeen ja näpäytän ”poista”.

Piip piip… Mitä hittoa? Kello piipittää, vaikka luulin katkaisseeni herätyksen.

Piip piip… Onhan tämä nyt helv… Muutaman epätoivoisen yrityksen jälkeen päädyn sammuttamaan virran koko rakkineesta.

Piip piip piip piip piip… Kestää käsittämättömän kauan, ennen kuin löydän sängyn jalan vierestä syyllisen.

”Tässä on jotakin outoa.” ”Aivan kuin alusta olisi jotenkin…” ”Pysäytä, pakko katsoa”.

Marjatta nousee autosta ja toteaa, että oikeanpuoleinen eturengas on tyhjä.

Bussin, johon minun on pakko ehtiä, jotta en myöhästyisi junasta, on määrä ohittaa Sorila kello 8.24. Soitto taksikeskukseen. Lähin vapaa mittariauto on Atalassa. Mission impossible.

Marjatta tietää, että lähitalossa asuu mies, jonka nimi on Esa Pärnänen. 020202. Esa osoittautuu ystävälliseksi, nopeaylösnousuiseksi ja raskaskaasujalkaiseksi miekkoseksi. Niinpä ehdin seistä Sorilan pysäkillä lähes kaksi minuuttia, ennen kuin bussi tulee.

Paluumatkan alku Turun keskustassa: Kävelemme Tuula A:n kanssa aluksi väärään suuntaan, mistä syystä loppumatka asemalle on juostava tosissaan. ”InterCity-juna Tampereelle lähtee…” kuulutetaan, kun vielä revin laukkujamme säilytyksestä. Pukuhuoneeksi saa kelvata junan vessa.

Kun juna saapuu Tampereelle, kello käy yhdeksättä, joten Aitoniemeen, lähtöpisteeseen, on turha yrittää. Olen onneksi ennakoinut tilanteen ja varannut itselleni yösijan Pispalasta.

Laskeudun bussista Pispalantorille, ja kiskon laukun Puusepänkadun pihaan. Tongin sekä oman että naapurien postilaatikon ja totean, että avain ei ole laatikossa, jossa sen oli määrä olla.

Onneksi kaulassani roikkuu myös toisen pispalalaisasunnon avain. Siinä kämpässä vain yöpyy juuri nyt kolmihenkinen ranskalaisperhe.

Kirjoitan tätä kolumnia viimeksi mainitsemani asunnon kellarissa, sen mankelihuoneessa. Allani on harmaa betonilattia, päänalusen virkaa toimittaa matolla pehmustettu matkalaukku.

Kova päivä. Eikä sitä lainkaan pehmennä matkani varsinainen syy.

Vajaa kolme vuotta sitten kävin Turussa hyvästelemässä Pekan, yhden niistä harvoista ihmisistä, joita olen vuosikymmenten ajan pitänyt sielunveljenäni. Tänään saatoin matkaan hänen elämänkumppaninsa, Mirjan, pitkäaikaisen perheystävän, jonka mukana lohkaistui pois iso osa myös minusta.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy