Kirjoittaja: Juhani Salmi

Kun ihmiselle karttuu riittävä määrä ikää, hän tulee nostalgiseksi. Tämä pätee ainakin minuun. Myös suhde aikaan pikkuhiljaa muuttuu – minulla, mutta luulen, että myös aika monella muulla.

Sitä rupeaa muistelemaan. Erityisesti vuodenaikojen vaihtuminen herättää voimakkaita tunteita. Minulle, joka olen tehnyt suurimman osan työurastani koulumaailmassa, kaikkein kipeimpiin taitekohtiin kuuluu lukuvuoden alkamisaika syksyisin. 

Kirjoitin kipeimpiin, koska kaikissa suurissa tunteissa, jopa ilossa, on yhtenä ainesosana kipu. Kun tunnemme vahvasti, me ikään kuin näemme elämän sisimmän ytimen – kauneuden, jota siinä on paljon, mutta myös kivun, joka kumpuaa katoavaisuudestamme.

Pieni lapsi tuntee voimakkaasti, kykenemättä erittelemään, mistä hänen tyytyväisyytensä tai ahdistuneisuutensa johtuu. Vaikka tietoisuus iän karttuessa lisääntyy, ihminen vielä nuorena, jopa keski-ikäisenäkin elää pitkälti hetkessä. Ainakin minä elin.

Nyt kun olen liukumassa ellen jo liukunut ikäkategoriaan vanhukset, minuun on juurtumassa vahva taipumus suhteuttaa kokemukseni johonkin laajempaan perspektiiviin. Vahinko vain, että kokeminen samalla ohenee.

Ensi viikolla koulut avaavat ovensa kaikkialla Suomessa. Aika tuo mieleen muistoja omilta koulu- ja työvuosiltani. Samalla kuitenkin ajattelen lapsenlapsiani: Maija menee kuudennelle ja Osmo neljännelle. 

Yritän muistaa, millainen minun maailmani oli, kun olin heidän ikäisensä. Asuin Meltosjärvellä, minulla ei ollut omaa pyörää, kenelläkään ei ollut kännykkää eikä tietokonetta, katsoin setäni mustavalkoisesta telkkarista ruotsiksi tekstitettyä Bonanzaa, tätini luona ihmettelin sisävessaa. 

Se oli vajaa 60 vuotta sitten. Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin omat lapseni kävivät Pellon ”korkeakoulua”: esikoinen kuudetta ja kuopus neljättä luokkaa. He vispasivat koulumatkansa pyörillä ja katsoivat iltaisin pientä värillistä tv-ruutua. En muista, oliko pojilla jo Commodore 64 -tietokone – kännykkäaika ainakin oli kaukana edessä. 

Entä millainen oli isäni maailma, kun hän oli sen ikäinen kuin lapsenlapseni nyt? Osmon ikäisenä hän aloitti Aaton pirtissä nelivuotisen kansakoulun, ja Maijan ikäisenä hänen opiskelu-uransa oli puolivälissä. Telkkaria ei tietenkään ollut, mutta oliko radio? Autolla ainakaan ei lapsia kouluun kuskattu, eihän Meltosjärvelle ollut autotietä; mutta joko ajettiin polkupyörillä?

En tiedä, tuleeko Maijasta milloinkaan äiti tai Osmosta isä. Voi olla, että jommankumman esikoinen avaa kahdenkymmenen vuoden päästä koulun oven jossakin päin Suomea tai maailmaa. Mutta millaisen koulun? Ja millaista maailmaa?

Huokaisen. Olen elänyt vajaasta seitsemästäkymmenestä ikävuodestani lähes viisikymmentä symbioosissa koululaitoksen kanssa, ja suhteeni sekä koulu- että muuhun elämään on eri ikäpolviin kuuluvien läheisteni ansiosta vielä hieman pitempi. Mutta lyhyt se silti on. Aivan liian lyhyt.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?