Kirjoittaja: Markus Kangas

Minnas, Lööperin Lilja ja Gevalia, niistä met väylänvartiset voisimma porista vaikka kuinka. Kläpistä asti on saatu ja pullamössö oli hyvvää. Vanhemmiten alko höristelheen porinoita joppauksesta. Sai kuula jänniä taphauksia.

Meilä Tornionlaaksossa olit hyät hevoset ja hevoskilpailuja piethiin jäälä. Aivan huiputki kävit etelästä. Kirrin Kurri oli pikkunen Hämheestä, mutta mahoton juokseen. Aavasaksan kohala olit kilpailut. Veikathiin onko poro joutusampi. Kuinka pärjää Kolarinsaaresta Lantto Eelin Ryöstö. Tienasi se kultakellon. Hevonen voitti.

Kahvista maksethiin, sitä kannatti jopata. Hommaa piethiin harmittomana, ei missään taphauksessa tuomittavana rikoksena, mutta sai siittä krapsut jos palo. Moni sitä freistasi ja harva joka ei omiksi tarpheiksi. Monele sivuansio, harrastukseen verrattava, toisille tärkeämpi. Kannatti pruuvata. Meilä on kaikila muistoja.

Tullimiesten kannatti tehä pislaakia, het sai prosentit tavaran arvosta. Kävi joskus niin, että tulli ei sauttanu, mutta hoppu oli tullu. Jääle oli jääny reki ja kahvit. Hevonen ja mies olit pelastahneet nahkansa. Jos jäi kiini meni kaikki. Soli kova laki. Hihethiin perässä ja ammuthiin pistoolilla. Kerran yölä oli tuotu naapurin talhiin hevonen, jota oli raapassu kauhlaan.

Meile poikkesi joku pirthiin ja sano yön sölkhään lähtiessä: ”Ko tulen, olen upporikas tai rutiköyhä.” Hään tuli parin päivän päästä. Oli jääny kiini, kaikki oli menny. Sano vain: ”Olis menny kultakelloki, mutta sain solhautettua saapasvartheen.”

Velipoika, joka oli pitäjän mestari, hiihto repulisen kahvia. Se oli renkipojan viikon palkka. Hään osasi tehä paluujäljet, ettei eppäilä. Tuli viskaalin kartanon läpi, nousi maantiele jalkapatikhaan.

Hei, minunhan piti puhua kahvista, mutta se meni joppaukseksi.

Olen joskus kysässy kavereilta, mikä sinun elämässä on paras kahvihetki. Ittellä on muutama. Olin Tapion hommissa kesäkuumala, vesipaikat kaukana, jänkkävetheen keitettyki maistu.

Kerran pistin talhoon, mulla oli jotaki asiaa. Sanothiin, niinko Tornionlaaksossa aina sanothaan: ”Oota, keitämä kahvit.” Nuori tyär oli opetettu, keitti ja hau’utti myssyn alla. Hyvä kahvi tullee ko keittää veen ja höystää reilusti ja klaaraa ja antaa hautua.

Sieppijärvellä kauppihhaan frouva kysy, juonko kahvia. Laitto pöyän koreaksi. Mutta ko tarjosi, aattelin: ”Oho, onpa nyt jääny höystöt laittamatta.” Färi oli laimeaa, niinkö tee. Mutta ko maistoin, hämmästyin. Aromit olit viimisen pääle tallela. Hään oli keittäny täysistä pavusta.

Kerran naapurin emäntä porisi, että pappi tuli yllättäen sisäle. Oli juuri prännärillä paahettu pöönät. Sano: ”Panin myllyn karkealle ja pyöhräytin.” Pappi oli kehassu. Niinhän se on, että mitä krouvimpi jauhatus, sitä parempi kahvi.

Nykysin meän kahvikulttuuri on menny häneksi. Kaikenlaisilla mastereilla lirutethaan ja kupit on pahvia tai savimolkeroita. On tummaa paahtoa ja on juhlapakettia. Harvoin juohaan kuumaa kahvia niinko ennen porstoan kautta, sokeripala tröttöhuulilla. Se on mennyttä aikaa. Suolaus on täysin unohettu, ennen veen maku leikathiin hyppysellisellä.

Hirviporukassa met aina laitamma tervaksista nuotion ja mustakylkinen kuohahtaa ja praati luistaa. Ja heinän aikana ja ylheensäki ulkona, kahvi on meän paras virkistys.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?