Kirjoittaja: Markus Kangas

Mie pölkään ahtaita paikkoja, niissä tunnen ahistusta. Oliskhaan se lievä suljetun paikan kammo eli klaustrofobia. Ei mulla saunassa tule, eikä se haittaa tavalisesti.

Sitä vastoin mie tykkään korkeista paikoista. Kesälä kävin Alposrovan päälä. Sielä on Pirunkivipelto, joka on nähtävyys. Suuria, reunoista hiottuja kivilohkarheita. Maajää ne on sinne puottanu.

Sanothaan, että suomalainen syntyy sukset jalassa. Ja kyllä se vain on ensimmäisiä muistoja talvesta, että suksiklaapat nolit tärkeät. Välilä on murtomaahihtoa pietty jälkheenjäähneitten hommana. Mutta nyt laji on taas rohki nousussa.

Hanki kuttuu minua. Laitan klaapat jalkhaan ja nousen Ainiovaaran laele. Hankifööri on parhiin nautinto ja suksilla pääsee keveästi. Kesälä lehistö ja syystalven uppura estää näkymät. Hangella on väljää ja saan pukkia missä vain ja meno on helppoa. Männyt seisoo punakylkisinä paikalhaan ja vilisee sivusilmässä. Tullee tunto, että miehän pukin melkein ko Eero Mäntyranta.

Ko pääsen laele,noijjaan sauvoihin ja puhalan. Aurinko färjää puut ja maiseman. Kuulostelen ko käpylinnut on liikheelä ja jossaki Rovavaaran suunala korpit pittää lentonäytöstä. Muuten on hiljasta.

Krouu, krouu, kuuluu vaimeasti jostaki. Mietin, mikhään soon. Se kuuluu kuiten uuestaan. Laskeu’un lähemäksi sievästi liirauttaen ja höröstelen taas. No, poro se häätyy olla. Siinä on taaja kuusikko, lähen kattohmaan. Poro on jääny jumhiin. Se on uponu vattaa myöten syväle kinokseen. Nostan sen sölkäkarvoista hangelle. Aattelen, että ilmotan Holsterin porukalle. Tehen Eholammin jääle keloista nuolen merkiksi missä poro on. En osanu muuta ko auttaa ylös.

Heikki sano: ”Olis ollu antaa naavaa. Met haema sen pois.”

Nolit hakehneet sen heti ja olisko jopa selvinykki.

Toisen kerran olen hangella jossaki takalistossa. Kuulen taas roukunaa ja aattelen: ”Taitaa korvat alkaa valehtelheen.” Käänän sivakat ääntä kohen. Näen ko poro painelee minkä kerkiää, kaksi koiraa perässä. Sillä on hätä, saavat kohta kinnerjäntheestä kiini. Toinen on isompi, ruskeahko sheeferin olonen ja toinen musta rössö, lapinkoiran mallinen. Mie lähen perhään ja karjun koirille: ”Hää! Hää! Helkutti täälä ajatatta poroja!” Isompi lähtee heti lipethiin, mutta musta rössö veättää minua. Oottaa välilä. Viepi minut toisen poron raaolle. Haluaa näyttää, saimapa me. Sitte häipyy omile teih-leen.

Ilmotin poromiehile tapahauksen. Taisi mennä viikko, tahothiin tunnisthaan. Menimä isoman talhoon. Solii kettingissä porstoassa ja tunsi minut. Onneksi oli poromies matkassa, olisinko muuten päässy sisäle. Hän esitti asian, mie jou’uin toistaan.

”Minun häätyy sanoa, että mie näin tämän porojen perässä.” Sanoin päivän ja kellonajan. Aikova huolehtia, ettei tapahu toisti. Kysyin jälkhiin, miten sille toiselle kävi.

Poromies oli mennyt talhoon, niin koira oli hyökänny jo kartanolla vasthaan ja eikö pääle. Se tiesi asian. Se oli juossu puukhoon.

Poromiehet sano: ”Sie hääyt varoa kevveissä hiihtokampheissa, jos niitä on useampia. Niistä tullee petoja.”

Ennen hanki kanto hevosen ja parkkarilla pääsi kans mukavasti.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?