Toimittaja: Kaisu Niska

Viimeisen puolen vuoden ajan olen ollut niin sanotusti perimmäisten kysymysten äärellä. Olen tutkiskellut omaa itseäni, ajatuksiani ja tunteitani; pohtinut syitä, miksi jokin varsin pieni asia tuntuu yhtäkkiä ylitsepääsemättömältä.

Sanonta viimeisestä pisarasta tai korresta, joka katkaisee kamelin selän, on täyttä totta.

Ihminen voi kestää todella suuria asioita ja selvitä niiden ylitse, mutta jos asioiden yli meneminen tapahtuu esimerkiksi töihin paneutumisen voimalla eikä asioita mielessä työstämällä, voi olla, ettei ylipääseminen olekaan täysin todellista.

Viime keväänä minulta katosi ilo kaikesta. Näin kaiken kielteisten lasien läpi. Tunsin oloni uupuneeksi, olin työpäivän jälkeen kuin kuiviin puserrettu märkä rätti.

Nukahdin töistä tultuani telkkaria katsoessani, sitten yöllä nukuin katkonaista koiranunta ja valvoin suurimman osan yötä. En jaksanut antaa itsestäni mitään kenellekään, en toisille ihmisille enkä edes pienelle koiralleni, joka tarvitsi minua. Olin kärty ja kiukkuinen.

Paha oloni kasvoi pikkuhiljaa, kunnes tuli se korsi, joka katkaisi kamelin selän. Oli pakko jäädä sairauslomalle, jota jatkuikin sitten täydet puoli vuotta.

Aloin oivaltaa asioita, kun havahduin siihen, että olin useaan otteeseen nähnyt unta edesmenneistä vanhemmistani. Totesin, että en ole antanut itselleni aikaa surra heidän poismenoaan. Nyt annoin. Sallin heidän tulla ajatuksiini ja muistelin lapsuuttani, nuoruuttani, heidän vanhenemistaan ja viimeisiä hetkiä. Annoin kyynelten tulla.

Samalla tavalla annoin itselleni luvan muistella myös eroon päättynyttä avioliittoani. Sallin itseni muistella vihkimistä ja hääjuhlaa, avioliiton hyviä ja huonoja aikoja. Avioliiton aikoihin meillä oli neljä kissaa ja kaksi koiraa. Nyt nekin olivat vain muistoja, jotka saivat kyyneleet vuotamaan.

Tajusin, että olin kantanut isoa menetyksen taakkaa möykkynä sisälläni ja että vasta nyt olin käsitellyt asioita mielessäni.

Kesä oli jo pitkällä, kun huomasin, että ajatukseni alkoivat suuntautua eteenpäin. En enää kävelylenkeillä kelannut vanhempieni kuolemaa enkä avioliiton hajoamista, vaan aina välillä pulpahti mieleen ajatus, että olisi kiva olla töissä. Olisi kiva tavata ihmisiä, istua ”naamatusten” ja kuunnella elämäntarinoita. Kirjoittaa.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy