Toimittaja: Kari Kaulanen

Kirjoittajakurssilla annettiin aiheeksi Yö, jonka muistan. Onhan niitä tähän ikään jo kertynyt, mutta silti valinta oli helppo.

Oli huhtikuu 1960-luvun loppupuolella. Päivät olivat lämpimiä, mutta yöt kylmiä. Niinpä hanget olivat aamulla kovat ja kantavat.

Isäni isä, jota kutsuimme äijiksi, pyysi minua aamuyöstä kaverikseen metsään karsimaan puita pystyyn. Tietenkin lupauduin, vaikka en tiennyt, mitä hän pystyyn karsimisella tarkoitti. Sovimme, että lähdemme neljän aikana, jolloin päivä on sen verran valjennut, että näemme, ja hanki varmasti kantaa.

Kun sitten lähdimme, äijillä oli kaksi pitkää kankea. Hän antoi toisen minulle.

Kävelimme kanget olalla reilun kilometrin matkan ja nousimme kylästä länteen olevan vaaran rinteelle, äidin perintömetsään.

Siellä äiji näytti, miten karsiminen tapahtuu. Hän löi kangella mäntyjen alaoksia niin korkealta kuin pystyi. Pakkasen jäädyttämät oksat katkeilivat paukkuen. Äijin mielestä puut, joiden alaoksat oli karsittu, muodostivat hoidetun näköisen metsän.

Koska lunta oli vielä paljon ja saatoimme työskennellä hangen päältä, yletyimme lähes kolmimetrisillä kangilla melko korkealle. Tosin kangen heiluttaminen oli sen verran raskasta, että korkealle kurottaessa lyönnin voima heikeni eikä oksa välttämättä katkennut.

Siellä me riehuimme huhtikuisessa aamussa. Olen varma, että jos joku alhaalla kylässä kävi jostain syystä ulkona, hän ihmetteli vaarasta kuuluvaa pauketta.

En muista, oliko meillä evästä, mutta epäilen, että ei. Olin jotain viidentoista ikäinen ja tunsin tyytyväisyyttä siitä, että sain tehdä niin tärkeää työtä. Ja raskasta, mikä tietenkin kasvatti muskeleitani. Tai niin ainakin kuvittelin.

Minulla on sellainen muistikuva, että lopetimme joskus seitsemän maissa eli heilutimme kankia reilut pari tuntia. Tietenkin pidimme välillä pikku taukoja.

On selvää, että siinä ajassa ehti tulla näkyvää. Lisäksi ehti tulla nälkä ja väsy.

Aurinko teki vasta nousuaan, ja hanki kantoi vielä hyvin, kun laskeuduimme alas vaaran rinteeltä.

En ole varma, mutta epäilen kotiin päästyäni ryömineeni peiton alle nukkumaan. Olinhan sentään tehnyt raskasta työtä ja vielä yöllä.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy