Toimittaja: Kaisu Niska

Mitä sinulle tulee mieleen, kun näet oravan juoksemassa tien ylitse? Ei mitään erityistä? Oravapankin mainos? Pähkinät?

Minun mielikuvani on aina – siis aina – muistikuva eräästä muumikirjan piirroksesta, jossa pikkuruinen orava juoksee lumihangessa. Piirros on mustavalkoinen, toisin sanoen se on peräisin lapsuuteni muumikirjasta. Olikohan kirjan nimi Muumipeikko ja taikatalvi?

Kirjassa pikkuinen orava jäätyi kuoliaaksi, kun mörkö tuli ja jäädytti kaiken. Ehkä juuri tämän tapahtuman vuoksi kuva oravasta loikkimassa lumella on iskostunut mieleeni niin vahvasti?

Eräs ystäväni kertoi kerran, että hän ei tykkää muumeista. Ihmettelin sitä kovasti, kunnes hän kertoi saaneensa ensimmäisen muumikirjansa hyvin nuorena ja lukeneensa sitä aivan kauhuissaan. Ne mustavalkoiset piirroskuvat olivat hänen mielestään pelottavia ja rumia.

Täytyy myöntää, kun niitä vanhojen kirjojen kuvituksia muistelen, eivät ne olleet kovin kauniita. Toisaalta ne olivat yksinkertaisia ja antoivat lapsen mielikuvitukselle runsaasti tilaa.

Ystäväni tapauksessa ehkä siis liikaakin...

Muita merkittäviä kirjoja lapsuudessani olivat esimerkiksi Marjorie Kinnan Rawlingsin kirja Elämän kevät, joka ei kylläkään ole lastenkirja. Se kertoo pojasta, joka ottaa lemmikikseen peuranvasan. Vasa kasvaa ja aiheuttaa monenlaisia ongelmia perheelle, muun muassa tallomalla ja syömällä itäneet bataatintaimet.

Kirja on pojan kasvutarina, mutta tietenkään minä en sitä lapsena ajatellut sillä tavalla. Minulle tärkeintä oli suloinen Viiri, jonka kohtaloa itkin vuolaasti yhtä aikaa pojan kanssa.

Myös Astrid Lindgrenin kirjat Veljeni Leijonamieli sekä Mio, poikani Mio ovat olleet minulle tärkeitä ja rakkaita. Molemmat ovat satukirjoja, siis lastenkirjoja, mutta niissäkin tarinoiden taustalla on isoja asioita, opetuksia siitä, mitä elämässä voi tapahtua.

Nyt kun mietin lapsuuteni ja nuoruuteni kirjoja, huomaan, että lähes kaikki ovat kirjoja, joita lukiessani olen saanut itkeä.

Nykyään on sentään aivan mukavaa, kun saa hykerrellä naurusta. Viimeksi olen naurahdellut aivan ääneen lukiessani Anna-Leena Härkösen mainioita kolumneja kirjoista Takana puhumisen taito sekä Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia.

Maanmainioita tekstejä. Kannattaa lukea.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy