Toimittaja: Kaisu Määttä

Eilen illalla leiskuivat taas taivaantulet, revontulet, reposet... Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja nimien määrästä päätellen revontulet ovat meille lappilaisille tärkeä näky.

Myös tähtitaivas oli erikoisen kirkas, tähtiä tuntui olevan koko taivaankansi täynnä.

Revontulet ja tähdet veivät minut yhtäkkiä takaisin lapsuuteeni. Silloin ei maantiellä ollut tievaloja, vaan revontulet ja tähdet olivat ainoa valaisu, kun pihalta lähti kävelemään.

Siinä sitä oli tunnelmaa, miltei pimeässä ja pakkasessa, revontulten loisteessa... Varsinkin saunan jälkeen kotiin talsiessa. Kävimme saunomassa vähän matkan päässä isäni lapsuuskodissa, ja sitten sieltä palatessa oli takin alle puettu kaikki mahdollinen, mikä suinkin mahtui, ettei vain lapsonen – minä – vilustuisi. Takissa oli tietysti myös huppu, mutta hupun alle oli pään suojaksi kierretty myös froteinen kylpypyyhe.
I

hme ja kumma, että lapsonen näki yhtään eteensä kaikessa ”kötystyksessään”. Vaikka eipä sitä aina nähnytkään. Eräänkin kerran muistan kompastelleeni pimeällä polulla, se kun oli tosiaankin enemmän polku kuin tie, ja taskulampun valo heilahteli sinne ja tänne.

Äidilleni sitten tupsahdin, että ”Mikset sie sanonu, että siinä on kuoppa?”

Mutta parhaiten muistan ne kerrat, kun en olisi malttanut kävellä eteenpäin. Kun olisin vain halunnut katsella ylös taivaalle ja ihastella, kuunnella. Olin ihan varma, että revontulista kuuluisi ääniä – ja kyllä jotakin kuulinkin, ratinaa tai ritinää.

Oliko se ääni revontulista, kukapa sen varmuudella tietää? Mielelläni niin yhä edelleen uskon.

Eilen illallakin yritin niitä ääniä kuunnella, mutta en minä mitään kuullut.

Tai kuulin toki, paljonkin, mutta en revontulien ääniä. Sen sijaan kuulin, miten auto käynnistettiin jossakin naapurissa ja kauempana haukkui koira – jolle minun koirani tietysti vastasi.

Joskus sitä ajattelee, että haluaisi mennä syvälle metsään, metsäkämpälle, jossa ei ole edes sähköä eikä valoja, kuunnella siellä hiljaisuutta ja katsella hämärää tai pimeää, antaa silmiensä tottua luonnolliseen valoon tai pimeään.

Olen kuitenkin aivan liikaa urbanisoitunut ihminen, vaikka hiljaisuudesta ja luonnonvalosta haaveilenkin.

Eikä se ainakaan tapahtuisi minkään urheilukisan aikana.