Toimittaja: Anna-Maria Vainionpää

Tapasimme viikonloppuna ystävämme, joka on ollut merkittävä ihminen elämässämme monien vuosien ajan.

Emme ole tavanneet viime aikoina usein. Se ei ole merkityksellistä. Itselleni merkitsevää on se lämpö, minkä koen aina tavatessamme.

Istuimme kuistilla Väylän varrella kolmistaan. Joki kimalsi, jatkoi kulkuaan kuten edeltävinäkin 10 000 vuotena. Vastarannalla ihmiset kuljeskelivat hiekkadyyneillä. Kaksi koiraa kirmasi rantavedessä. Tunsin ajanvirran. Se oli värikylläinen hetki.

Ystävämme väripaletti on kaventunut. Se ei merkitse jäljelle jääneiden värien haalistumista. Päinvastoin, uskon niiden syventyneen.

Kävimme läpi kuin varkain vilahtaneita vuosia. Sitä, mitä on nyt. Mikä on tänään arvokasta.

Vuodet ovat pelkistäneet ystäväämme. Ne tapaavat kohdella ihmistä juuri niin. Tiedän sen itsestänikin.

Katsoin hänen olemustaan, haparoivia askelia, kasvojensa uurteita. Kuuntelin puheenpartta, mitä sanottiin, mitä ei tarvinnut sanoa, huokauksia ja naurua. Peilasin hänen vuosiaan omiini. Tunnistin hänessä itseäni.

Vuosia sitten löysin Helene Schjerfbeckin raastavan kauniit omakuvat hänen viimeisiltä elinvuosiltaan. Tutkin niitä hetken osana silloisia opintojani.

Teosten kasvojen kaksijakoisuus toi esiin ihmismielen kaksijakoisuuden, hyvän ja pahan, rumuuden ja kauneuden.

Koskettavinta Schjerfbeckin omakuvissa on niiden armoton ja viiltävä rehellisyys omaa vanhenemista kohtaan. Vuosi vuodelta värit kalpenivat, haihtuivat. Tarpeelliset viivat ja täytetyt pinnat kutistuivat. Vuosi vuodelta ne päästivät sekä taiteilijan että katsojan yhä syvemmälle ihmiseen. Niin omakuvia kuin ovatkin, nykyiset selfiet ovat tuon mestarin rehellisyyden edessä pelkkiä saippuakuplia.

Taiteilijan viimeinen omakuva on enää muutama mustalla tai kuin katoavalla hiilellä vedetty viiva. Siinä on kaikki, eikä mitään ylimääräistä. Kasvojen jokainen viiva on merkityksellinen. Teoksen nähdessäni tunnen suoranaista kauhua, johon sekoittuu kuitenkin lohtu ja levollisuus.

Kirkuvan keltaisen helteen jälkeen tuuli kääntyi koilliseen. Siitä tiedän, että pian on siirryttävä seuraavaan aikaan. Niin on hyvä.

Värikylläisen kesän jälkeen koillistuuli kantaa mukanaan marraksen värejä. Niitä, jotka nähdäkseen pitää katsoa sielun silmillä.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy