Toimittaja: Kari Kaulanen

Erään kahvilan vessan ovessa on lappu: WC:n käyttö kaksi euroa. Maksu ei tietenkään koske ostavia asiakkaita. Äkkipäätä hinta tuntuu korkealta, mutta se on täysin perusteltu. Jokainen vessakäynti kuluttaa – saranoiden lisäksi – ainakin vettä, sähköä, paperia ja käsipyyhettä.

Eräs pääsiäistienoon aamu 1980-luvulla. Olimme juuri saaneet ruokituksi omat asiakkaamme, kun pihaan tuli linja-auto. Siitä purkautuva väki meni sisään tultuaan ensimmäiseksi vessaan. Ja seuraavaksi ulos.

Meillä ei ollut wc:n ovessa hintalappua, ja olimme liian arkoja kertoaksemme, että yrityksemme ei ole yleinen vessa.

Monet varmaan ovat käyneet Helsingin rautatieaseman vessassa, jossa ainakin takavuosina oli kuuluisa assan vessan kassa. Lasin takana maksuja keräävä henkilö ei koskaan näyttänyt nauttivan työstään. En tiedä, voiko maksun nykyään suorittaa kortilla tai jopa kännykällä.

Kun opiskeluaikanani matkustin linja-autossa Oulun ja Savonlinnan väliä, minulla oli tapana käydä Iisalmen linja-autoaseman vessassa. En muista, paljonko oven avaaminen maksoi, mutta maksamatta sisään ei päässyt, ellei onnistunut luikahtamaan ulostulijan avaamasta ovesta.

Jos nykyisin joudun pysähtymään esimerkiksi jollain huoltamolla, joka ei peri vessakäynnistä maksua, yritän korvata vierailuni pikku ostoksella.

Ensimmäinen muistoni maksullisesta vessasta ajoittuu niinkin kauas kuin toukokuuhun 1969.

Olimme lähteneet illalla luokkaretkelle Sieppijärveltä ja saavuimme Jyväskylään aamukuudelta. Meidät päästettiin bussista Harjun urheilukentän vieressä. On selvää, että kaikilla oli kova pissahätä.

En tiedä, miten tytöt asian hoitivat, mutta meitä lähti poikaporukka etsimään avoinna olevaa kahvilaa. Sellainen löytyi, mutta yllätys oli suuri, kun kuulimme, että wc-käynti maksaa 20 penniä (noin kolme senttiä) hengeltä.

Meistä kukaan ei tainnut suostua sellaista summaa maksamaan. Sen sijaan kiipesimme takaisin Harjulle ja lorottelimme urheilukentän aidan viereen.

Asia tuli vastaani vuosia myöhemmin, kun soitin Riemuliiterissä levyjä. Eräänä iltana kanssani tuli juttelemaan tyttö, joka sanoi olevansa Jyväskylästä. Kerroin, kuinka olimme joutuneet ”pissaahman aijan viehreen”,

”Älä sano aijan viereen”, tyttö kielsi. Kysyin tietenkin, miksi.

”Minun nimeni on Aija.”

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy