Toimittaja: Kaisu Niska

Sanotaan, että aika kultaa muistot. Olen valmis tuon sanonnan allekirjoittamaankin, sillä perusteella, että huomaan itse muistavani menneisyydestäni yleensä hyviä asioita.

Samaa kertonee se, että muistoissamme lapsuutemme kesät ovat aina pitkiä ja lämpimiä. Ei lapsuudessamme tainnut koskaan sataa vettäkään.

Tutkijat ovat kuitenkin todenneet, että aivomme muistavat negatiiviset asiat positiivisia paremmin. Näin kerrottiin viime viikolla maakunnassamme ilmestyvässä sanomalehdessä.

Samaisessa jutussa todettiin, että muistimme ei tee eroa oikeasti tapahtuneiden ja mielikuvituksen aikaansaamien tapahtumien välillä.

Muistan olleeni heinäpellolla, ajaneeni hevoskärryissä, joita isäni ohjasi, paimentaneeni pappani lehmiä navettaan laitumelta, juoksennelleeni pitkin peltoja ystävieni kanssa, käyneeni nauris- ja viinimarjavarkaissa ja uimassa iilimatoja kuhisevassa rannassa.

Muistan siskoni kanssa tehdyt puolukkaretket läheisessä vaarassa, pyöräilemään opettelemisen kolmipyöräisellä, uimaan opettelemisen, kun isäni ei yhtäkkiä pitänytkään kiinni ja upposin…

Muistan, miten kuuntelin, kun siskoni luki minulle kirjaa. ”Mökin piipusta kohosi ohut, sininen savupatsas…” Näin muistan kirjan alkaneen, mutta en ole koskaan tarkistanut, pitääkö tuo lause paikkansa.

Muistan paljon pieniä hyviä asioita, pieniä hetkiä, tuokioita, niin että niiden perusteella voin rehellisin mielin väittää, että lapsuuteni oli hyvä.

Toki minä muistan koulujen liikuntatunneilta väsymyksen ja huonon olon, muistan minulle tehdyn sydänleikkauksen, kivun ja toipumisajan, mutta siltäkin ajalta selvimmin muistan luokkatoverieni minulle keräämän kirjalahjan – kolme Viisikko-kirjaa – ystäväni Hyksiin lähettämät kirjeet ja kortit samoin kuin vanhemmiltani tulleet kortit. Varsinkin eräs kaunis kortti toi minulle kyyneleet silmiin vielä kauan kotiin paluun jälkeenkin.

Muistan myös, miten suuri yllätys minulle oli, kun vanhempieni makuuhuoneesta oli tehty minulle huone. Siellä odotti uusi valkoinen koulupöytä ja pöydällä radio-kasettisoitin (mikähän sellaisen nimi oli? olen unohtanut…) ja tietenkin seinä, jonka sain täyttää idolieni kuvilla.

Paljon ihania, hyviä muistoja. Enhän ole voinut sentään kaikkea vain kuvitella?

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy