Toimittaja: Minna Siilasvuo

Meillä tuoksuu tuore leipä. Leivoin ennen lokakuista kesälomaani pakastimen täyteen juurella nostatettuja leipiä. Tummia, vaaleita, perusleipiä, maustettuja, siemenillä silattuja, vähän kaikenlaisia.

Kokeilin Ruotsin kaupasta ostettuja tef-jauhoja, Espanjasta tuotuja garbanzo-jauhoja, sämpyläjauhoja, mämmimaltaita, leseitä ja ties mitä kivaa. Lomalla en leiponut lainkaan, joten vaikka leipää ei kulu suuren suuria määriä, se loppuu aikanaan.

Kun juurileivontaan hurahtanut kävelee kaupassa hiivahyllyn ohi vilkaisemattakaan siihen suuntaan, elämässä on aina pieni jännitysmomentti: millä tuulella juureni on tänään.

Kiihtyykö se välittömästi nollasta sataan ja alkaa pulputella innoissaan, vai nyhjöttääkö se äreänä purkissaan eikä aio nostaa taikinaa, vaikka sille kuinka lirkuttelisi ja yrittäisi lahjoa? Ei voi tietää ennen kuin kokeilee.

Erityisen jännittävää se on tietysti silloin, kun juuri on kököttänyt purkissaan jääkaapissa yksin ja hylättynä toista kuukautta. Sehän olisi voinut möksähtää ja ruveta temppuilemaan, vaipua tajuttomuuteen tai pahimmassa tapauksessa jopa kuolla!

Onneksi juuri ei kuole kovin helposti. Sopiva määrä haaleaa vettä, jauhoja ja aikaa saavat yleensä sen innostumaan elämästä uudelleen.

Tuo viimeinen kohta – aika – opettaa leipuriakin kärsivällisyyteen. Kaiken ei tarvitse tapahtua heti, vaan hiljaa hyvä tulee. Tai sitten ei. Juuri on niinkuin kotileipurikin: kaikkea muuta kuin kone.

Jännityksen hetket jatkuvat, kunnes leipää pääsee maistamaan. Yleensä se on hyvää. Joskus se myös näyttää hyvältä, mutta sellainen sattumus on hieman harvinaisempi harrastelijan keittiössä.

Tällä kertaa kävi niin, että puolet leivistäni on mukavan pulleita, toinen puoli likisattuista mätkyä. En tosiaankaan tiedä, miksi. Ehkä juuri otti sittenkin vähän nokkiinsa ja päätti näyttää minulle, mitä kuuluu ja kuka käskee.

Tai sitten tuuli kääntyi ja kukko kiekui, ja sen seurauksena leipä lässähti. Kuka näistä ottaa selvää!

Tein kuitenkin parhaani: juttelin ensin lempeästi juurelle, sitten taikinalle. Taikinaa kääntelin ja vääntelin, taputtelin ja töpöttelin hellin käsin, ja katsoin urheilijoiden tapaan, mihin se riittää. Ainakin voileiväksi kahvin kanssa.

Kyllä siinä on tarpeeksi.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?