Toimittaja: Anna-Maria Vainionpää

Sana pyhä on tarkoittanut kielessämme alunperin aidattua, eristettyä ja rauhoittamalla suljettua. Raja määrittää meille arjessa läsnäolevan ”täällä” ja sen takaisen ”tuolla”, jota emme voi koskaan saavuttaa. 

Vaikka pyhä on sanana menettänyt merkitystään, viimeistään kuolema vetää sen vääjäämättä osaksi aamukahvejamme, työpaikan (pitkästyttäviä) palavereja ja päivänpolitiikkaamme. Se lymyää meiltä piilossa, mutta saattaa pilkahdella läsnäolevaksi yllättävissäkin hetkissä.

Keskustelin viime viikolla nuoren, työuransa hiljattain aloittaneen lääkärin kanssa. Hän oli tehnyt ensimmäisen saattohoitopäätöksen ja pohtinut potilaansa tilannetta yhdessä tämän kanssa. 

Vanha rouva otti tiedon omasta tilastaan ja vääjäämättä lähestyvästä kuolemastaan vastaan tyynesti. Rouva kertoi eläneensä niin hyvän elämän, että oli ainoastaan kiitollinen ja tyytyväinen kaikkeen saamaansa. Hän asettautui odottamaan lähtöään rauhallisena potilashuoneen hiljaisuudessa.

Filosofi Johannes Ojansuu nimeää ihmisen rajaa-kohti-olevaksi. Hänen mukaansa ihminen on ihminen juuri sen takia, että on suhteessa siihen, mikä ei ole sitä itseään ja mihin se ei koskaan tule pääsemään. Ilman pyhää ei ole ihmistä, sillä hän syntyy vasta omista rajoistaan ja ymmärryksestään niistä. 

Yksilökeskeinen kulutuskulttuurimme on valjastettu häivyttämään pyhän rajaa. Ihmisen keskittyessä vain itseensä ei pyhää kyetä näkemään. Hän sokeutuu itseensä ja itsessään. 

Lääkäriä oli koskettanut potilaastaan huokunut kiitollisuus. Rouva oli kiitollinen kaikesta, mitä oli elämältä saanut, mitä oli takana päin. Rouva kertoi nauttivansa sairaalassa olostaankin, koska kaikki olivat hänelle niin ystävällisiä. Kuolema ei pelottanut. Hän keskittyi läsnäolevaan hyvään.

Lääkäriä peilasi omaa elämäänsä potilaansa kertomaan. Nuoren ihmisen mieli kohdistuu edessäolevaan. Taakse jäänyt hyvä on kuin itsestäänselvää ”perustasoa”. 

Vanhan rouvan kiitollisuus tilanteessa, missä mikään ei voinut häntä enää parantaa, kosketti ihmistä ammattiroolin alla. Lääkäri oli kohtaamisen lopuksi kiittänyt potilastaan kaikesta. He olivat katsoneet toisiaan silmiin. Siinä hetkessä raja Minän ja Sinän välillä oli ohuimmillaan, tuskin ehkä havaittavissakaan. Pyhä tuli läsnäolevaksi.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy