Toimittaja: Kaisu Niska

Sain osallistua ystävänäpäivänä tilaisuuteen, jossa puhuttiin muistisairauksista ja muistisairaan kohtaamisesta sekä omaisen että hoitajan näkökulmasta. Luento oli nimetty hienosti validaatioluennoksi, mikä synnytti ennakolta pieniä epäilyksiä: mitähän tämä nyt on...

Luento oli kuitenkin kuulemisen ja kuuntelemisen arvoinen.

Paikalla oli onneksi myös mukava joukko ihmisiä, joilla on luennolta saamilleen eväille käyttöä vielä omien omaistensakin kanssa.

Minun osakseni jäi ainoastaan jutun kirjoittaminen aiheesta ja muisteleminen siitä, mitä olisin voinut tehdä toisin omien vanhempieni kanssa.

Ainakin sen muistan tehneeni väärin, kun yritin pitää äidin muistelut oikeassa järjestyksessä. Halusin kuulla häneltä hänen lapsuudestaan, mutta hänen kertomuksensa eivät pysyneet minun mielestäni järjestyksessä ja yritin aina selvittää, milloin se tai se oikeasti tapahtui.

Nyt tuo harmittaa ja surettaa.

Nyt vasta ymmärrän, ettei aikajärjestyksellä olisi ollut merkitystä meille kummallekaan.

Äidin mielessä oli jo avoinna monta aikaikkunaa yhtä aikaa, ja hän kulki niissä sujuvasti edestakaisin muistosta toiseen.

Ikuisesti on jäänyt mieleeni, kun äiti kysyi minulta, ”kuinkas se sinun äiti voipii?”

Kerroin luennon pitäneelle validaatiohoitajalle, että vastasin äidilleni, ”mitäs sie luulet, kuinkahan se äiti voipii?” ja että katsoin äitiäni tiiviisti silmiin. Odotin, mitä äiti sanoisi, ja hetken kuluttua hänellä sytytti.

”Voi elämän kevät”, äiti sanoi ja alkoi nauraa. ”Miehän se olen”.

Minua huolestutti, olikohan minun suhtautumiseni ollenkaan oikein?

Onneksi validaatiohoitaja Teija Tervo sanoi minulle, että en vastannut äidilleni ollenkaan hullummin, päinvastoin aika hyvin.

Tämä rauhoitti mieltäni – edes jotakin olin osannut tehdä vaistomaisesti oikein.

Monen muistisairaan omaisen kanssa jutellessani olen kuullut, että muistisairas ihminen on omaisen mielestä muuttunut ikäänkuin eri henkilöksi sairauden edetessä.

Oma äitini tunsi minut viimeiseen asti, mutta olisi varmasti ollut vaikeaa hyväksyä se, jos hän ei olisi tuntenut minua. Ehkä nyt, tuon luennon kuultuani, olisin pystynyt senkin hyväksymään.

Olisin ymmärtänyt, että hän on nyt toisessa aikaikkunassa.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy