Toimittaja: Minna Siilasvuo

Joulun alla ihmiset haluavat muistaa vähäosaisia. Tai ainakin puhe antamisesta kiihtyy. Samalla alkaa syntyä myös polveilevia selityksiä siitä, miksi juuri minä en halua antaa mitään.

Yleensä selittäjien mielestä apu menee väärään paikkaan tai sen saajissa on jotakin perusteellisesti pielessä.

Ihmiset, jotka eivät halua auttaa muita, ovat usein onnekkaita. Heillä on ollut elämässään tuuria ja myötälettä. Aika usein he myös laskevat onnenpotkut omaksi ansiokseen tai uskovat ponnistelleensa koko ajan vastamäkeen.

On varmaan hyvin inhimillistä pitää itseään kaikessa hiljaisuudessa muita parempana. Se on myös helppoa, ellei ole koskaan joutunut olemaan itse saamapuolella. Apua saaneet yleensä tietävät, kuinka hauraita ihmisen onni ja terveys lopulta ovat.

Loppujen lopuksi kuka hyvänsä voi joutua vaihtamaan puolta, päätymään antajasta saajaksi tai päinvastoin. Minulla on tästä omakohtaista kokemusta.

Vaikka synnyin vähintään hopealusikka suussani, sain syntymälahjakseni erittäin huonon näön. 15-vuotislahjaksi sain silmälääkäriltäni todistuksen, että olen invalidihuoltolain tarkoittama vaikeavammainen.

Minulle se tarkoitti sitä, että silloinen hyvinvointiyhteiskunta kustansi minulle ja kaltaisilleni sekä silmälasit että piilolasit. Sitä iloa ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Niistä päivistä näköni on huonontunut roimasti, mutta en ole enää invalidi ja maksan lasini itse.

Kun olin viime vuosituhannen lopulla raskaana monia kertoja, näköni romahti. Uusiin laseihin ei kuitenkaan ollut rahaa. Onneksi optikkoliikkeen tyttäret neuvoivat, että laseihin voi hakea avustusta sosiaalitoimelta. He jopa lupasivat hoitaa asian puolestani. Kiitos siitä.

Jonkin ajan kuluttua sosiaalitoimistosta soitettiin, että minulla on niin pienet tulot, että voisin saada säännöllistä tukea. Hetken mietittyäni totesin, että en taida tarvita, mutta silmälasit tarvitsen. Sosiaalityöntekijä ällistyi niin, että häneltä pääsi nauru.

Myöhemmin muutin Pelloon, ja tarvitsin sielläkin sosiaalitoimiston apua. Sain avun oikeaan aikaan, ja nyt olen siinä asemassa, että voin auttaa itse. En ole unohtanut.

Toivon, että muutkaan eivät unohtaisi. Tänään kaikki voi olla hyvin, mutta huomenna kuka tahansa meistä voi olla avuntarvitsijoiden joukossa.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?