Toimittaja: Minna Siilasvuo

Olen viime aikoina ajautunut pohtimaan, mikä ihmisiä oikein liikuttaa. Mikä saa päättäjät – myös valtakunnan tasolla ja laajemminkin – rähisemään toisilleen kuin pahaiset rakkikoirat?

Ongelmien ratkaiseminen ei näytä olevan niin tärkeää kuin ilkeyksien lateleminen ja pahojen puheiden levittäminen.

Tällä hetkellä elämme taloudellisesti sellaisessa yltäkylläisyydessä, jota ei olisi voinut kuvitellakaan esimerkiksi sata vuotta sitten. Jakamisen halu ei ole silti kasvanut, vaan pidämme tiukasti kiinni siitä, mitä olemme onnistuneet saavuttamaan joko omilla toimillamme tai silkan sattuman ansiosta.

Vähintään kerran viikossa joku nimittäin soittaa minulle, ja pyytää avustusta milloin mihinkin asiaan. Hyvään tietysti.

Koska minulla on kiire tai olen laiska, en koskaan kysy tärkeitä kysymyksiä. Esimerkiksi sitä, kuinka iso osa lahjoittamastani avustuksesta tai ostamastani hyväntekeväisyystuotteesta menee siihen tarkoitukseen, johon sen kerrotaan menevän.

Joskus mietin myös sitä, pitäisikö vammaisten työllistämisen, pelastushelikopterin lennon, SOS-lapsikylän tai koulukiusattujen tukemisen sujua sillä panoksella, jonka olen jo iloisesti antanut veroina.

Ei se suju, sillä en voi juurikaan vaikuttaa siihen, mihin verorahani kohdistetaan. En voi sanoa ei, vaikka kohde olisi mielestäni eettisesti arveluttava tai jopa täysin kelvoton. Ainoa mahdollisuuteni on antaa ääneni vaaleissa, ja sen olen tehnyt kiltisti joka kerta.

Pahat puheet ja jääräpäisyys eivät ole korkean tason poliitikkojen yksityisomaisuutta. Ihan yhtä lailla ne kukoistavat kunnallispolitiikassa, työpaikoilla, harrastuspiireissä, yhdistyksissä ja joka paikassa, missä ihmiset kokoontuvat yhteen.

Usein näyttää siltä, että tärkeintä ei ole yhteinen asia, vaan MINUN asiani. Sitä saa ajaa kaikin keinoin, vaikka valehtelemalla. Ilman muuta saa, sillä tarkoitus kuulemma pyhittää keinot.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, mihin tämä ”nykyajan malli” johtaa. Tuleeko maailmasta parempi, kun kaikki tekevät hartiavoimin työtä oman menestyksensä eteen. Todennäköisesti. Silloinhan hommassa on epäilemättä sydän mukana…

Parempia päiviä odotellessani avaan silloin tällöin suuni siinä toivossa, että sinne lentäisi paistettu lintu. Tai jos ei lintu, niin ainakin kärpänen.

Hyönteisruokaa, näes.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy