Toimittaja: Kari Kauppinen

Tällä viikolla vietetään vanhusten viikkoa. On hienoa, ettei viikkoa ole modernisti nimetty senioriviikoksi tai joksikin muuksi. Vanhus-sanassa ei ole mitään vikaa. Oikeastaan vikaa on siinä, että joudumme viettämään kaikenlaisia teemaviikkoja ja -päiviä sen takia, että muistaisimme nämä erilaisten teemojen sisältämät tärkeät asiat. Niin kuin nyt vanhuksetkin.

Vanhusten pitäisi olla osa jokahetkistä arkea ja pyhää. Vanhalla on paljon viisautta, joka yhteiskunnassa hassataan, kun vanhusta ei kuunnella. Vanhuksella on tunteet. Kuten eräs yhdeksänkymppinen nainen sanoi: ”En enää jaksa liikkua mihinkään, olen raihnainen ja ryppyinen, mutta sydän rinnassa on kuin seitsentoistavuotiaan.”

Eikä vanhus ole varsinkaan kapalokäärö osastolla, jonka nimeä ja numeroa ei kukaan muista. Ei. Kun ihminen saapuu siihen tilaan, ettei pärjää omin voimin, niin ei ihmisarvo katoa mihinkään. Sitä voi osoittaa käymällä kylässä, viemällä ulos vanhuksen kodista, hakemalla kylään, vähintäänkin soittaa, jos hoitajalla vaikka olisi hetki aikaa pitää puhelinta vanhuksen keskittyessä jutteluun.

Sillä kun on läsnä, sen ihminen aistii. Ulkoa, jonne ei pääse, kajastaa huoneeseen valo ja ei tarvitse olla yksin, kun sieltä ulkoa vain mennään käymään vanhuksen luona. Voi vaikka vain maata silmät kii ja silti tuntee, kun läheinen on siinä vieressä.

Voi koskea. Pitää kädestä. Silittää. Vaikkei jaksaisi paljoa puhua tai kommunikoida, niin äänet kuulee ja kosketukset tuntee. Ja ajatus lennähtää nykyhetkestä jonnekin kauas. Sellaisen kurkistuksen menneille vuosikymmenille voi saada aikaan tuttu ääni täynnä lämpöä.

Ja ei se vanhus tyhmä ole. Vaikkei ehkä kaikkea enää ymmärrä. Mutta ymmärtää varmaankin, että ei hänen luokseen iäksi voi jäädä yhdenkään päivän aikana. Ymmärtää, että muillakin, lapsilla ja lastenlapsilla, on elämä ja perheet. Ja on varmasti niistä hän onnellinen. Vaikka ei ehkä sitä pysty enää sanomaan.

Ja kun vanhuksen luota lähdetään taas muihin rientoihin, niin voisiko jälkipolvi saada suurempaa lahjaa kuin sen ylpeyden, mikä itsekseen jääneestä vanhuksesta huokuu. Että tulinpa kasvattaneeksi tuollaiset. Mission impossible täytetty. Voi olla tosiaan ylpeä. Kun vielä hetken muistaa, mitä se sana tarkoittaa. Olo on kuin esikoisen lähtiessä ekalle luokalle. Siellä se menee.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?