Toimittaja: Minna Siilasvuo

Kulunut viikko on osoittanut monella tavalla, miten herkkä ja haavoittuva meidän yhteiskuntamme on. Viime viikolla tulivat julki Psykoterapiakeskus Vastaamon tietomurto ja sitä seuranneet kiristysyritykset.

Tietomurtoa pidetään digitaalisen maailman suuronnettomuutena, ja sitä se onkin. Tuhansien ihmisten arkaluontoiset tiedot ovat rikollisissa käsissä, ja 300 ihmisen tiedot on jo julkaistu pimeässä Tor-verkossa.

Maallikko ei välttämättä edes ymmärrä, mitä kaikkea tietojen karkaamisesta voi seurata – varsinkaan kun kyseessä ei ole pelkkä vahinko, vaan vakain tuumin ja harkiten tehty rikos. Vahingossakin olisi kestämistä.

Meille ovat tulleet viikossa tutuiksi pahat mustahattuhakkerit, heitä laillisin keinoin jahtaavat valkohatut ja hämäriäkin reittejä hyödyntävät, mutta hyvisten puolella olevat harmaahatut.

Muutamaa päivää myöhemmin me sinisilmät saimme lisää huolenaiheita, kun sähköt katkesivat yllättäen koko Tornionlaaksosta. Ei auttanut muu kuin lähteä ajelemaan työpaikalta kohti kotia.

Kello oli vasta vähän yli viisi ja oli vielä melko valoisaa. Aavasaksan kohdalla ei voinut olla aivan varma, näkyykö naapurin puolella valoja vai ei. Jos Ruotsi on pimeä, onko meihin kohdistunut kyberhyökkäys?

Kieltämättä ajatus hirvitti: jos hyväuskoisilta ja luottavaisilta ihmisiltä ryövätään ensin asiakastiedot ja heti perään sähköt, olemme melko pahassa liemessä. Samalla lisääntyi myös taas kerran ymmärrys siitä, kuinka haavoittuvaisia olemme.

Pelkkä sähköjen katkeaminen – niin pieneltä asialta kuin se tuntuukin – syöksee meidät hetkessä avuttomuuden tilaan.

Useimmat lämmitysjärjestelmät tarvitsevat ainakin jonkin verran sähköä. Pakasteet alkavat sulaa. Sähköhella pysyy piittaamattoman kylmänä eivätkä pyykit puhdistu. Tietokoneet pimenevät. Kynttilän valossa ei näe oikein lukeakaan.

Maatiloilla käynnistetään aggregaatit, terveyskeskuksissa ja sairaaloissa kytketään päälle varageneraattorit. Ilman sähköä ei selvitä kuin pieni hetki, eikä kyse ole todellakaan siitä, että oma pieni elämä kutistuu entistä pienemmäksi kun ei pääse somettamaan.

Elämme ehkä liiankin jännittäviä aikoja. Siitä huolimatta ei auta vaipua murheeseen, vaan pitää huoli siitä, että omassa päässä on valkoinen hattu.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy