• Aavasaksalta-2
  • vene ja kuuka
  • Ilmakuva Pellosta
  • talo ja vesi
Toimittaja: Kaisu Niska

Anneli ja Veikko Laukan kodin terassilta aukeaa hulppea järvimaisema. Kylän kaunein maisema.

ETELÄ-PORTIMOJÄRVI – Eletään kuluvan kesän ensimmäisiä lämpimiä ja oikealta kesältä tuntuvia päiviä. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta ja häikäisee silmät. Anneli ja Veikko Laukka puuhailevat kotinsa pihamaalla; Veikko rakentaa lisää varastotilaa ja Anneli kiertelee katsomassa kukkapenkkiensä alkuja.

– Aika tarkalleen viisi vuotta sitten muutima tänne, ko mie pääsin eläkkeelle toukokuun ensimmäisenä päivänä. Ensin tulima vain autola ja toima mitä siihen mahtu, mutta sitten kävimä vielä toisen kerran hakemassa vähän isompaa tavaraa peräkärryn kansa, Anneli selittää.

Sitä ennen he olivat kymmenisen vuotta ”ravanneet edestakaisin” – kesälomat, joulut, pääsiäiset, ja kaikki mahdolliset pitemmät vapaat – Tukholman lähellä sijaitsevan Gottröran ja Ylitornion Etelä-Portimojärven väliä. Jos Gottröran nimi vaikuttaa tutulta, se voi johtua siitä, että Scandinavian Airlinesin lentokone teki sinne joulukuussa 1991 pakkolaskun. Onnettomuudessa ei tullut kuolonuhreja.

– Sieltä on melkein metrilleen tuhat kilometriä tänne, Veikko sanoo.

He eivät tienneet lentokoneonnettomuudesta mitään, ennen kuin Veikon työkaveri soitti ja kysyi, onko Veikko saanut lentokoneen päähänsä. Toinen soittaja kysyi, miten tyttären hevoselle kävi. Heidän nuorimman tyttärensä Eva-Lenan hevonen oli laitumella lähellä lentokoneen putoamispaikkaa.

– Meän talo oli niin lähellä Arlandan lentokenttää, että niitten koneitten lähöt ja tulot kuului kaiken aikaa. Niihin ääniin oli niin tottunu, ettei niihin kiinnittäny mithään huomiota, Anneli toteaa.

– Sitten huomattiin, että jotakin on tapahtunut, kun ambulansseja ja paloautoja meni, Veikko jatkaa.

– Se tanskalainen lentokapteeni ei lentänyt enää koskaan lentokonetta. Se sanoi, ettei ihmiselle anneta toista kertaa tämmöstä tuuria, että näin hyvin mennee. Se meinas, että se oli hänelle merkki, että pittää lopettaa, Anneli kertoo.

Kesämökki ja Lordin voitto

Anneli ja Veikko kävivät joka kesä Portimojärvellä ennen oman mökin rakentamista. Mammalla, Annelin äidillä, oli kesäpaikka aivan järven rannassa, ja kylällä paljon sukulaisia. Aina oli paikka, missä olla.

– Sitten alko vain tuntua, että jos me rakennettas oma kesäpaikka, Anneli sanoo.

– Mie tulin rakentamaan tätä mökkiä toukokuussa 2006, silloin kun Lordi voitti euroviisut, Veikko jatkaa.

Mökki rakennettiin jo ensimmäisen kesän aikana melkein valmiiksi, sillä se nousi nopeasti. Seinät tuotiin Matarengista kokonaisina.

– Tämä on yksi asunto vanhasta rivitalosta, Veikko toteaa.

– Se oli helppo pystyttää, kun oli kokonaisia elementtejä.

Talossa sisällä ei ole ollenkaan väliseiniä, mutta Anneli on käyttänyt suunnittelijan taitojaan ja ideoinut kaapeista ja lipastoista ”seiniä”, joilla on saatu eristetyksi makuusoppi, pirtti ja aula. Eteinen on selkeästi oma tila, seinän ja oven takana.

Anneli kertoo, että melko varmasti jokainen vieras, joka tulee sisälle ensimmäistä kertaa, hämmästyy sisätilan avaruutta. Väliseinien puute ja isoista ikkunoista avautuva maisemanäköala suoraan Portimojärvelle antavat ilmavuutta ja tilaa.

Nyt kevättulvan aikana järvi on täynnä vettä. Kesän edistyessä järvi muuttuu pikkuhiljaa vihreäksi, kun veden alta kasvaa korteheinä. 

– Nyt järvi on niin komeana, voi ko oliski aina tuomosena, Anneli sanoo.

”Aina oli ikävä tänne”

Anneli on aikoinaan syntynyt Etelä-Portimon kylään ja asunut siellä kouluikäänsä saakka. Sitten Ruotsissa asuva mamma halusi, että tyttären pitää aloittaa koulu siellä.

– Isä elikkä siis minun pappa, meinasi että mie voisin mennä kouhluun täällä, mutta mamma ei suostunu. Mie sanoin pappaa isäksi ko Maire – minun täti – sanoi häntä isäksi, ja asuin heän luona täällä.

Anneli ei itse olisi halunnut lähteä kouluun Korpilompoloon, vaan tuli joka päivä koulusta vihaisena. Hän ei muista enää, oliko koulussa erityisesti kavereitakaan.

– Miehän puhuin suomea. En mie muista puhuko muut, mutta kyllä mie sen ruottinki äkkiä opin sitte.

Heti, kun tuli taas loma, hän halusi Portimoon, Saajoon. 

– Isän kanssa mie leppasin kaikki ajat ennen kouhluun menoa ja sitte kaikki kesälomat täällä. Ja Kallen perässä myös. Ja Mairen kanssa navetassa, lehmiä hakemassa laitumelta ja viemässä sinne. Kaikkea semmosta. Ei se ollu mithään erikoista, tavallista aikusten ihmisten työn tekoa, mutta mie vain tykkäsin olla mukana.

– Aina oli ikävä Portihmoon, ko olin täältä poissa.

Anneli muistelee, että hän oli varmasti joskus pahasti häiriöksikin miehille, kun nämä tekivät töitä. 

– Kalleki yritti sanoa, että mene pois, sie loukkaat ittesti, mutta enhän mie uskonu. Mie olin semmonen niinko paska rathaassa, että aina tielä joka paikassa, Anneli naurahtaa.

Kerran hän sitten loukkasikin, kun Kalle korjasi ulkohuussissa jotakin puukolla, ja Anneli keijasi siinä tiellä paljaine jalkoineen.

– Pottuvarpaan kynsi meni halki, kun puukko osui. Mie juoksin sisälle ja huusin, ko verta tuli tietekki. Ei siittä mithään, isä puhisti ja pisti laastarin, ja soli siinä. Taas menthiin ulos.

Toistensa ensirakkaudet

Kun Anneli oli 16-vuotias ja asui Jällivaaran Tennevitsissä, hän tapasi 18-vuotiaan Veikon. Rakkaus syttyi nopeasti. Pari meni kihloihin vanhemmiltaan lupaa kysymättä, mutta kummankaan vanhemmat eivät nostaneet meteliä asiasta.

– Sen muistan, että pappa kysy aamiaispöyvässä ko näki sormuksen minun sormessa, että mikäs rengas se tuo on. Mutta ei mithään semmosta, että olis puututtu meän valintoihin.

Reilun vuoden kuluttua nuori pari suuntasi Sandvikiin, jossa molemmat saivat töitä rautatehtaalla. Erilaisten työpaikkojen (molemmat olivat muun muassa Maraboun suklaatehtaalla) ja asuinpaikkojen kautta he päätyivät lopulta Tukholman lähelle Gottröraan, jossa Anneli teki pitkän työrupeaman kunnalla, koulun ja päiväkodin keittäjänä.

– Veikko oli minun ensirakkaus. Mie en ollu semmonen, että olisin ollu innokas kulkehmaan missään ja olinhan mie vielä kläppiki, en olis kerinykhään. Veikko nyt olis voinu ehtiä, mutta…, Anneli sanoo.

Veikko jatkaa, että ei ollut hänelläkään ollut muita rakkauksia ennen Annelia.

Pysyvästi Portimoon

Veikko jäi sairaseläkkeelle 1997, ja kun Annelikin pääsi eläkkeelle 2015, he olivat jo ehtineet miettiä, että muuttavat kokonaan Portimoon.

– Mie kysyin tyttäriltä, mitä mieltä he ovat, ja molemmat sanoivat että tietekki te muutatta tänne. Että heilläki tullee sitte käytyä täällä joskus, mutta jos met emmä olis täällä, niin het eivät kävis koskaan, Anneli muistaa.

Sekä vanhin tytär, Ann-Britt, että nuorempi Ann-Helen, asuvat perheineen Etelä-Ruotsissa. Kolmas tytär, Eva-Lena, kuoli vuonna 1998.

– Mutta lapsenlapsia on kaikilta ja lapsenlapsenlapsiakin on jo.

Annelin mamma, Kerttu, on myös viettänyt paljon aikaa kesäpaikassaan Portimossa, ja odottaa nyt kovasti, että koronarajoitukset hellittävät ja Ruotsista pääsee tulemaan mökille. Hän on jo 87-vuotias, eikä kuntokaan ole enää hyvä.

Pari kertaa vuodessa myös Anneli ja Veikko ovat käyneet lastensa ja lastenlastensa luona Etelä-Ruotsissa, ja aikovat lähteä taas, kun korona hellittää ja lupa matkustamiseen saadaan.

– Mutta siellä menhän vain käyhmään. Täällä on hyvä olla. Täällä on minun koti ollu aina, Anneli sanoo.

Veikko toteaa, että hänkin on viihtynyt kylässä hyvin, vaikka onkin syntyjään Haapavedeltä. Etelä-Portimossa ovat kyläläiset ottaneet heidät molemmat hyvin vastaan ja pitävät täysin kyläläisinä. 

Tällä viikolla kyläläiset pääsevät jälleen jatkamaan karaokeiltojaan, joissa Anneli ja Veikko ovat käyneet jo monena talvena säännöllisesti kuuntelemassa laulajia ja juttelemassa kyläläisten kanssa.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy