• Aavasaksalta-2
  • vene ja kuuka
  • Ilmakuva Pellosta
  • talo ja vesi
Toimittaja: Anna-Maria Vainionpää

PELLO – Vaikka Niina Laamasen (os. Nikka) lähijuuret ovat Joroisissa, löytyy häneltä yllättäen esi-isiä myös Lapista.

- Sukututkimuksessa on selvinnyt, että Länsi-Lapista lähti aikoinaan kolme Nikan veljestä eteläisempään osaan maata. Yksi heistä asettautui Savoon, Niina selvittää lappilaisen tyttönimensä taustaa.

 Rasavilli poikatyttö

Niinan äidillä, eikä isovanhemmilla liioin tullut aika pitkäksi vahtiessaan omatoimista tyttöä. Äiti oli paljon töissä, joten isovanhemmat osallistuivat tytön hoitoon.

- Olin lehtolapsi ja sellainen ”heittopussi”, kun vanhempani asuivat avoliitossa. Myöhemmin isäni muutti kotoa pois. Minulla oli monta hoitajaa.

Niina kokee ukkinsa rakentaman kodan perheen kotipihalle kuin enteenä nykyisestä asuinpaikastaan. Tuolloin kodat eivät suinkaan olleet tavallisimpia piharakennuksia Savossa.

Toinen enne oli Niinan ukin äiti, jota kutsuttiin ämmiksi. Sekään ei ole Savossa yleistä.

- Hän oli pirun äkäinen. Pelkäsin häntä kuin syötävä.

Niina ei ollut ainoa. Ämmillä oli niin kova sananvalta suvussa, ettei kukaan tohtinut sanoa hänelle  vastaan.

Niinalla on aina ollut vahva ymmärrys oikeudenmukaisuudesta. Sen kantavuutta hän sai testata ämminkin kanssa.

- Jos jotain läheistäni haukuttiin, sanoin ämmille suorat sanat. Sitten juoksin itkien pois.

Maailma on ollut auki Niinalle lapsesta lähtien. Jos hän olisi poika, nimeksi olisi tullut Eemeli, niin paljon tytön edesottamukset muistuttivat Vaahteramäen nuorta miestä.

- Pyöräilin yksin alle kouluikäisenä kymmenen kilometrin päähän kaverin luo, jonka kyydissä pääsin uimareissulle. Selkäsaunahan siitä tuli.

Männnynoksan kantavuutta lähempänä puun latvaakin on testattu. Naapurin ravihevosen selkään hypätty luvatta kiven päältä. Sillä ei tietenkään ollut suitsia tai satulaa, eikä sen selässä juurikaan oltu käyty. Tutkimusmatkoja äidin ja mummon kauhuksi.

- Lapsuuteni oli hyvin luonnonläheistä. Kalasteltiin, sienestettiin ja marjastettiin. Mummon kanssa hoidin marjapensaita ja omenapuita.

Tuulta päin! kuvaa hänen luonnettaan hyvin. Rasavilli poikatyttö alkoi elättää itsensä jo 16-vuotiaana. Ensimmäinen työura aukesi Helsinki-Vantaan lentokentällä siivoojana.

Kattiloiden ääreen ja elämä uusiksi

Niinan äiti oli ammatiltaan tarjoilija ja kokki. Tätikin oli tarjoilija.

- Kokin ammatti tuli minulle verenperintönä, valitettavasti.

Työ kokkina oli vuorotyötä. Työtahti oli erityisesti sesonkiaikana ”sikamainen” ja palkka huono.

- Sesongin jälkeen oli tunne, että burn out uhkasi.

Niinan äiti päätti lähteä Savosta Lappiin kokiksi. Tytärkin sai aluksi sesonkityötä ja sittemmin vakituisen työpaikan Äkäskerolta.

Niina oli löytänyt Jukkansa ja perustanut tämän kanssa perheen Savonlinnaan. Lopulta myös Niinan perhe seurasi Savonlinnasta Lappiin.

He muuttivat aluksi Muonion Muotkavaaraan ja sieltä Kittilään.

- Kun tultiin Lappiin, ei haitannut yhtään, ettei naapureita ollut lähellä. Nautin saadessani sienestää ja marjastaa rauhassa.

Elämä meni uusiksi Niinan väistettyä työmatkallaan tielle loikannutta poroa. Auto hyppäsi penkalta ojaan seurauksella, että kokin hommat olivat ohitse.

- Kipujen vuoksi istuin pyörätuolissakin.

Perheeseen oli tullut muutama vuosi aikaisemmin lapinkoira Pyry. Se osoittautui todelliseksi personal traineriksi pakottamalla Niinan ylös pyörätuolista ja kävelemään kivuista huolimatta.

Kolarin jälkeen hän joutui määräaikaiselle sairaseläkkeelle ja uudelleen koulutettavaksi. Staattisesti rasittava kokin ammatti oli unohdettava. Silloin heräsi ajatus eläintenhoitajan ammattitutkinnosta.

- Asuimme tuolloin Muoniossa. Olin viikot Louella koulussa. Viikonlopuiksi tulin kotiin.

Opiskeluaikana hän pääsi työharjoitteluun ja myöhemmin töihinkin huskytarhalle. Vaikka työ 150 koiran tarhalla oli raskasta, se oli fyysisesti monipuolista. Kolarin vaurioittama keho kesti sen. Huskytarhalla hurahti kuusi vuotta.

Niina on suorittanut eläintenhoitajan ammattitutkinnon lisäksi eläintenkouluttajankin opintoja ja tehnyt eläinten koulutustöitä useamman vuoden. Tällä hetkellä koirahierojan opinnot ovat viimeistä näyttöä vaille valmiit.

- Olen aina ollut hyvin käytännönläheinen. En romahda, jos eläin on leikkauspöydällä tai joudun lopettamaan auton alle jääneen jäniksen.

Eläintenhoitajan tutkintoon kuuluvan yhden harjoittelujakson hän suoritti eläinklinikalla. Jakson aikana Niina pääsi avustamaan eläinlääkäriä tämän rokottaessa poroja poroaidalla kirnussa. Niinalle se oli ensimmäinen kerta käsitellä poroja.

- Koin hyvin luontevaksi olla porojen kanssa. Se oli helppoa ja ”tuttua”. Minun esi-isät olivat varmaan tehneet sitä samaa.

Elämän näköalat miltei murskannut porokolari avasi yllättäen uuden, mutta hänen omaa sydäntään lähellä olevan, omannäköisen polun.

Koiria lähes koko ikä

Ennen nykyistä ammattiakin koirat ovat olleet osa Niinan elämää pienestä pitäen.

- Karjalankarhukoira Anu vahti minua vauvana, kun nukuin vaunuissa.

Ensimmäisen oman koiran hän sai 17-vuotiaana. Se oli saksanpaimenkoira.

Poikien ollessa pieniä perheessä ei ollut koiraa. Heidän hieman vartuttuaan Niina hankki ensimmäisen suomenlapinkoiran.

- Joulupukki oli tuonut minulle aikoinaan samojedin näköisen pörröisen lelukoiran. Silloin päätin, että sen mallisen koiran haluan joskus itselleni.

Äkäslompolossa oli vuosia sitten erään pizzerian suoranaisena tavaramerkkinä asiakkaat jo kadulla iloisesti tervetulleeksi toivottanut lapinkoira.

- Se oli ystävällinen, häntä heilui aina. Se oli juuri sen oloinen koira, jonka halusin.

Siitä se lähti, sokka irtosi. Parhaimmillaan Niinalla on ollut yhdeksän lappalaiskoiran lauma jaloissa pyörimässä. Tällä hetkellä seitsemän huiskuhäntää vastaanottaa vieraat.

Niina pyrkii pitämään harrastamisen ja etenemisen koiran kanssa ”vapaamielisenä” ilman kilpailun tuomia paineita. Kokeisiin tai kilpailuihin osallistuminen merkitsee hänelle vain itsensä ja koiransa työskentelyn laadunvarmistamista.

Muoniossa ollessaan hän harjoitti koiriaan pelastustehtäviin. Niiden kanssa on muun muassa treenattu laviini- ja raunioetsintää sekä jälki- ja hakutyöskentelyä.Vapaaehtoinen pelastuskoiratoiminta on edelleen lähellä Niinan sydäntä.

- Treenasin yhden koirani kanssa tosissaan etsintää. Kun huomasin, ettei oman koiran ominaisuudet yllä siihen, priorisoin silloin muihin koiralle mieluisiin tehtäviin. Itselläni on ideologiana, että lauman jokaisella koiralla on oma tehtävänsä. Niillä on luontaiset ja hyvät ominaisuudet juuri sille yksilölle oikeaan tehtävään.

Lappalaiskoirien erityisominaisuudet elämäntehtäväksi

Niina asui Muoniossa vielä reilut kymmenen vuotta sitten. Perheeseen oli tuolloin tullut toinenkin lapinkoira, jolloin hänen kiinnostuksensa rodun ikiaikaisia paimennusominaisuuksia kohtaan heräsi. Hän otti yhteyttä Minna Mäntyranta-Mustoseen Pellossa saadakseen tietää lisää poropaimennuksesta.

- Puhuimme puhelimessa paimennuksesta ja lappalaiskoirien työkäytöstä. Kahlasimme koirien kanssa poroaidassa Minnan luona.

Tuohon aikaan netissä oli Lapikas- niminen keskustelupalsta. Siellä väiteltiin, pystyykö lappalaiskoirat ylipäänsä enää paimentamaan poroja. Muotiroduksi myös porotöihin oli noussut brittiläinen bordercollie.

Niina sai testata Minnan luona koiransa paimennusominaisuuksia. Ilokseen hän huomasi, että Malla-koiralla ne olivat edelleen tallessa.

Neljä vuotta sitten palo paimennustyötä kohtaan oli Niinalle viimeinen sysäys muuttaa Muoniosta Pelloon.

Hän oli perustanut myös oman kennelin, joka kasvattaa suomenlapinkoiria ja porokoiria kennelnimellä Pippurimuorin. Hänen tavoitteenaan on vaalia ja vahvistaa lappalaiskoirien työominaisuuksia poro- ja lammaspaimennuksessa.

Kevytyrittäjäksi

Niina työskentelee tällä hetkellä kevytyrittäjänä. Koirahieronta on tuonut jo mukavasti asiakkaita ympäri Lappia. Heiltä on tullut kannustavaa palautetta; Niinalla on taikasormet!

- Hierojakoulutus on ollut kaikkein mieleisin. Työnä se on myös fyysisesti kevyempää, mikä on tässä tilanteessa erityisen hyvä.

Hieronnan ohella koirakoulutukset tuovat asiakkaita. Hän on vetänyt esimerkiksi pentu-, arkitottelvaisuus- ja etsintäkursseja sekä käynyt tarvittaessa asiakkaiden kotonakin ratkomassa omistajan ja koiran välisiä pulmatilanteita.

Niina haaveili aikoinaan eläinlääkärin ammatista. Jos hänellä olisi 20 vuotta sitten ollut erilainen elämäntilanne ja rohkeutta, hän työskentelisi nykyisin mitä luultavammin nuoruutensa toiveammatissa.

Kun hän arvioi nyt elämäänsä omien ja asiakkaiden koirien täyttäessä päivät, hän toteaa tyytyväisenä:

- Olen kuitenkin aika lähellä sitä.

Enemmän laatua kuin määrää

Niina kertoo panostavansa nykyään enemmän elämänlaatuun kuin materiaaliseen runsauteen. Vuosituhannen vaihteen kolari ei jäänyt viimeiseksi hänen terveyttään koetelleeksi haasteeksi. Työskentely huskytarhalla altisti vakavasti koirien kuivikkeiden homepölylle.

- Vuoden 2018 alku oli kamala. Altistuin silloisessa työpaikassani lisää homeelle. Sain astmatyyppisiä allergiaoireita. Henki vain pihisi. Elämän laatu romahti.

Saman vuoden lopussa hän ajoi kolarin, jossa hänen kaularankaansa tuli hermovaurio ja rintarankaan murtuma. Viimeiset kaksi vuotta ovat menneet sekä homealtistuksen että uusien fyysisten vaurioiden ja kipujen kanssa taistellessa ja niistä kuntoutuessa.

- Ne ovat olleet rankkoja vuosia.

Nyt hänellä on aikaa olla luonnossa koirien kanssa ja tehdä enemmän mieluisia asioita.

Paimennus on tällä hetkellä hänen ja koiriensa harrastuksena ykkösjuttu. Ihminen ei tule siinä koskaan valmiiksi.

- Olen ikuinen opiskelija. Haluan oppia uusia asioita.

Tavoitteena on hissuksiin myös kouluttautua paimennuskouluttajaksi.

Muutto Lappiin oli aikoinaan Niinalle jonkinasteinen kultturisokki. Asioiden sujuminen ja täkäläisten ihmisten mentaliteetti poikkesivat kovin savolaisesta.

- Minulla on yhä savolaista ajatusmaailmaa, mitä kaikki eivät täällä käsitä. Mutta olen myös lappilaistunut tähän leppoisampaan elämänmenoon.

Rasavilli poikatyttö on löytänyt mieleisensä paikan asua ja elää.

 

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy