• Aavasaksalta-2
  • vene ja kuuka
  • Ilmakuva Pellosta
  • talo ja vesi
Toimittaja: Minna Siilasvuo

Kiirunassa elämäntyönsä tehnyt Aune Roininen muutti takaisin kotikonnuilleen Lempeään.

LEMPEÄ – Tammikuun lopulla Lempeässä vietettiin harvinaista juhlaa, kun Aune Roininen juhli 95-vuotispäiväänsä. Pöytä oli koreana ja vieraita piipahti pirttiin tuon tuosta.

– Täällä kävivät kaikki läheiset. Naapuritkin ovat käyneet ja he huolehtivat aina, että onhan minulla kaikki hyvin. Monet heistä ovat minulle kuin omia lapsia, Aune toteaa.

– Aune on kylän vanhin ja samalla vähän niin kuin koko kylän äiti, Aunen ”oikea käsi”, sisaren lapsenlapsi Sari Kallio jatkaa.

Aunen koti on keskellä Lempeän kylää, mikäli kylän keskustana voi pitää entistä koulua, nykyistä Lempeän Suvantoa. Tien toisella puolen oli aikoinaan Aunen lapsuuskoti.

Hilkun tienesti

Aune asuu kodissaan yksin, ja hänen päänsä on terävä kuin partaveitsi. Juttuja riittää ja muistojakin on mielessä melko pitkältä ajalta.

– Olin kaksi ja puolivuotias, kun tienasin ensimmäisen palkkani, kokonaisen hilkun eli 25-pennisen Spetsin pojilta, Aune kehaisee.

Sitä hän ei tosin muista, mitä teki palkkansa eteen.

– Taisin vain kerjätä. Luultavasti ostin sillä hilkulla karamellia Rötkösen Aaten ja Lyylin kaupasta Ruotsin puolelta.

Rötkösillä oli siellä oikea sekatavarakauppa: kaikki myytävä tavara pussihousuista makkaraan oli yhdessä huoneessa.

– Kengät roikkuivat katossa ja palviliha tuoksui siellä niin ihanasti…

Kuriiripostia jalkapatikassa

Aunen isä Eelis Heikurainen oli kotoisin Pellon kylältä. Hän oli Pellon koulun primus, ja koulun käytyään hän sai paikan kuriiripostin kuljettajana. Eelis kuljetti jalkaisin salaista postia Tornioon ja Liinahamariin. Tietä ei saanut käyttää, vaan reitti kulki pitkin polkuja. Yöpymiset ja ruokailut piti hoitaa ennalta sovituissa, salaisissa paikoissa.

– Isä kävi kahdesti postireissulla Torniossa. Matka kesti neljä päivää, ja toisella reissulla hänen kenkänsä menivät puhki. Palatessa isän jalat olivat ihan verillä, ja hänen veljensä hakivat hänet Pellosta proomulla Ruotsin puolelle hoidettavaksi. Siltaa ei silloin vielä ollut.

Eelis Heikurainen löysi itselleen Ruotsin puolelta, Kaartisesta, vaimokseen Albina Pantzaren, ja toi hänet kotiinsa Pelloon. Kun perheen esikoinen Yngve syntyi vuonna 1917, elettiin vielä Venäjän vallan aikaa.

– Me osasimme kaikki lukea kun menimme kouluun. Äiti oli opettanut meidät lukemaan suomeksi, vaikka hän oli itse käynyt koulun Ruotsissa. Ruotsia hän ei meille opettanut, mutta sen mie opin myöhemmin.

Asutustila Lempeästä

Eelis Heikurainen sai asutustilan Lempeästä, ja rakensi sinne kodin perheelleen. Kun Heikuraiset muuttivat uuteen kotiinsa, perheeseen syntyi kolmas lapsi, Vilho.

– Kun äiti ja isä tulivat tänne ja ripustivat eväslaukun kuusenoksaan, äiti oli sanonut, että ”lähemä takassiin, emmä jää tänne”. Äiti olisi halunnut muuttaa valmiiseen taloon Aapuaan sukulaistensa lähelle, mutta eihän isä lähtenyt Ruotsiin. Isä oli niin suomalainen!

Niinpä talolle raivattiin paikka ja kuokittiin pellot. Veljetkin kävivät välillä apuna, että perhe sai katon päänsä päälle.

– Meitä oli kaikkiaan yhdeksän lasta, mutta seitsemän vain on ollut yhtä aikaa elämässä, kaksi kuoli pienenä.

Sotavankien harasoo-pappa

Eelis Heikurainen elätti perheensä Kemi-yhtiön työnjohtajana ja hänellä oli sodan aikana työssä venäläisiä vankeja.

– Isä jakoi aina vangeille tupakkaa ja vangit kutsuivat häntä harasoo-papaksi. Kun sota loppui, ihmisiä kuulusteltiin venäläisten vankien kohtelusta, mutta isää ei koskaan kutsuttu kuulusteluihin. Siellä oli jo tieto, että hän oli pitänyt vangeista hyvää huolta.

Aunen isä kuoli nuorena, vain 53-vuotiaana, työmatkalla. Jarhoisissa oli uittopuomi katkennut keväällä, ja Eelis astui yksipohjaisilla kengillä kylmään veteen. Kotimatkalla taksin takapenkillä puhelias mies vaikeni yllättäen: sydän oli pysähtynyt.

– Isä ei ollut lukenut mies, mutta semmoinen puolisivistynyt kumminkin. Hieno ihminen.

Evakosta Suomeen

Sodan aikana Aune oli äitinsä ja sisarensa kanssa evakossa Ruotsissa, ensin Kaartisessa ja myöhemmin Jällivaarassa. Siellä hän työskenteli kotiapulaisena pappilassa.

– Olin silloin jo 19-vuotias, täysi ihminen.

Kaikkien nuorten piti tulla evakosta takaisin, ja niin Aunekin tuli. Jotkut nuoret olivat tosin löytäneet jo evakkoaikana sulhasen Ruotsista, menneet naimisiin ja jäivät sitä myöten sinne.

– Evakosta tultuani mie menin kolmeksi kuukaudeksi Tornioon hoitamaan isän sedän taloutta. Hän oli eläkkeellä ja hänen vaimonsa oli kuollut, ja hän tahtoi minut sinne avukseen.

Lapsentyttönä Kolosjoella

Jatkosodan aikana Aune oli sisarensa ja tämän miehen luona Kolosjoen (nykyinen Nikkeli) kaivoskaupungissa Petsamon kupeessa. Aune hoiti perheen lapsia.

– Siellä oli iso navetta, jossa oli töissä sotavankeja. Virkamiehet saivat hakea sieltä tietyn määrän maitoa, ja minäkin kävin joka päivä hakemassa kaksi litraa siskon perheelle.

Pommikoneet lensivät usein Kolosjoen taajaman yli, mutta ne pudottivat pomminsa aina vähän kauemmaksi. Sodan vaarat olivat kuitenkin aina läsnä.

– Desantit tulivat ja tappoivat piispa Malmivaaran Petsamon tiellä. Se oli tapahtunut juuri edellisenä päivänä kun me tulimme siitä ohi.

Takaisin Ruotsiin

1950-luvulla Aune lähti taas Ruotsiin, tällä kertaa vuosikymmeniksi. Siellä hän kohtasi puolisonsa Väinö Roinisen.

– Väinön sukulaisilla oli Kiirunassa pieni sementtivalimo. He kävivät Väinön kotona Utajärvellä ja tahtoivat Väinön valimolle töihin. Mie autoin heitä kirjoittamaan suomeksi Väinölle ja sitä kautta tulimme tutuiksi.

Aune itse sai töitä koulun keittiöltä Kiirunasta ja teki työuransa siellä ja kurssikeskuksen keittiössä. Perheeseen syntyi yksi lapsi, poika, joka työskentelee nykyään työterveyslääkärinä Haaparannalla.

Potut maahan

Aunen puoliso menehtyi 14 vuotta sitten hakiessaan puita liiteristä.

– Puiden hakeminen oli minun hommaani, mutta mie olin siihen aikaan niin huonossa kunnossa, että Väinö lähti liiteriin. Kun häntä ei kuulunut takaisin, lähdin koiran kanssa hakemaan, ja löysin hänet lyyhistyneenä liiterin ovelle.

Aunen terveys oli silloin niin huonoissa kantimissa, että Väinön hautajaisia piti lykätä viikolla. Sittemmin Aunelle on tehty onnistunut ohitusleikkaus, ja moni nuorempikin saa katsoa kateellisena hänen reippauttaan.

– Kun kävin pari vuotta sitten lääkärissä sydänkontrollissa, lääkäri totesi, että kannattaa vielä panna potut maahan.

Paluu Suomeen

Neljä vuotta sitten Aune päätti heittää hyvästit Ruotsille ja palata pysyvästi asumaan mökilleen Suomeen.

– Aamun ensimmäinen työ on lintujen ruokkiminen. Minulla on oma ruokintapaikka pikkulinnuille, ja harakoille, variksille ja peuroille on omansa.

Luonnon tapahtumien ja erityisesti lintujen seuraaminen on mukavaa ajanvietettä, mutta Aunella on myös oma ”kirjasto”, jonka parissa aika kuluu kuin siivillä.

– Kun olin kansankorkeakoulussa töissä, ostin itselleni aika paljon tietokirjoja. Makuuhuoneessa, sängyn vieressä on vielä pikku kirjasto, jossa on tietokirjoja Tornionlaaksosta.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy