• Aavasaksalta-2
  • vene ja kuuka
  • Ilmakuva Pellosta
  • talo ja vesi
Toimittaja: Kaisu Niska

Liikunta ja erityisesti vaeltaminen kuuluvat Markun ja Anjan elämään myös ulkomailla.

POIKKILAHTI – Anja Rinne-Kuure ja Markku Kuure istuvat vanhassa Lassheikin pirtissä, Anjan syntymäkodissa. Siellä he ovat viettäneet paljon aikaa elämänsä aikana. Haastattelua tehdessämme joulu on vasta tuloillaan, on Lucian päivä ja Kuuret ovat valmistelleet joulua pirttiin.

Markku kertoo olevansa syntyjään Meltosjärven ja Pessalompolon välistä, Välikylästä. Neljä ensimmäistä kouluvuottaan hän kävi Pessalompolon koulussa, sen jälkeen keskikoulun Meltosjärvellä. Lukion Markku kävi Ylitorniolla, jolloin perhe oli muuttanut jo kirkonkylälle.

Anja sanoo olevansa paljasjalkainen pekanpääläinen. Hän on käynyt kansakoulunsa Poikkilahden ihanassa koulussa, josta lähti ensin oppikouluun ja sitten lukioon kirkonkylälle.

– Tämä talo on minun mummola ja mie olen tässä pirtissä oppinut kävelemään. Minun täti kertoi, että tuossa paikkaa oli keinustuoli ja mie kävelin tuosta pirtin toisseen nurkhaan. Täti oli pelännyt, että mulla katkeaa jalat, ko ne oli ko tikut, Anja nauraa.

– Tästä mulla on varhaisimmat muistot, tämä on ollu meän kotipaikka ensin. Olimme Antin, minun kaksosveljen, kanssa kaksivuotiaita, kun Pekanpäähän rakennettiin oma kotitalo. Siellä syntyi perheeseen vielä kaksi tyttöä, Päivi ja Pirjo.

Mummolasta lomapaikaksi

Mummolan talosta tuli myöhemmin perheen lasten yhteinen vapaa-ajanviettopaikka. Anjasta ja Markusta on tullut ikään kuin talonmiehiä, jotka käyvät useasti tarkistamassa, että kaikki on kunnossa.

– Meillä oli pitkään elämä niin, että käytiin täällä vähintään joka toinen viikko, kun lähiomaisten kunto huononi. Nyt tullaan edelleen tänne. Nuo vaarat on niin rakhaat…

Anja kertoo turvallisesta, ihanasta lapsuusajastaan, jolloin joka kesä pidettiin Pekanpäässä rantatiellä olympialaisia.

– Silloin oli lapsiakin paljon, kylä täynnä. Ei ollu nettiä eikä sometusta, mutta oli sosiaalista elämää muuten paljon. Kun ikää tullee, kotipaikka vetää enemmän ja enemmän. Ei koskaan tiedä, mitä elämässä tapahtuu.

Kuuren poika lukiossa

Anja ja Markku tapasivat toisensa Ylitornion yhteiskoulun lukiossa, josta kirjoittivat ylioppilaiksi keväällä 1976.

– Mie kävin ensin kaksi vuotta lukiota ja meinasin lopettaa koko homman. Menin VR:lle talveksi töihin, vaihtelin ratapölkkyjä ja hain motivaatiota lukemiseen. Sitten soitin Jaakolle (Mutka), että mitäs jos mie tulisin takasin. Jaska sanoi, että tässä on yks tie, sie suoritat kaikki tentit mitkä on jääny rästiin ja sen jälkeen tervetuloa takasin. Ja niin mie tehin, Markku kertoo.

– Mie muistan lukiosta, että siellä oli semmonen ärsyttävä Kuuren poika, joka oli aina vallannut pingispöydän niin ettei tytöt päässy pelaamaan, Anja hymyilee.

Anja oli kirjoitusten jälkeen yhden vuoden hammashoitolassa töissä. Markku pääsi armeijasta syksyllä 1977 ja kävi sen jälkeen liikunnanohjauksen peruskurssin Lapin Urheiluopistossa. Sen jälkeen hän oli Ylitornion Kotiteollisuuskoululla sekä lukiolla äidinkielen ja liikunnan tuntiopettajana.

– Mie olin silloin Oulussa opiskelemassa matikkaa, fysiikkaa ja kemiaa. Tarkoituksena oli pyrkiä sinne hammaslääketieteelliseen, Anja muistelee.

Sinne hän ei päässyt, mutta OKL:ään pääsi – samoin kuin Markku. Opiskelupaikka oli Rovaniemellä ja sinne kuljettiin linja-autolla.

– Mie olin kattonu, että kulkee se Kuuren Markkuki tässä samassa autossa. Se auto oli monesti niin täynä ko päästiin Ylitorniolle, että ei Markula ollu muuta mahollisuutta ko istua minun viereen. Se oli paha paikka! Anja nauraa.

Vaikuttaa siltä, että hän oli tainnut pitää viereistä paikkaa vapaana ihan Markkua ajatellen.

Sormi osoitti Pyhäsalmelle

Anja valmistui luokanopettajaksi vuonna 1981 ja teki opettajan sijaisuuksia. Markun valmistuessa maisteriksi vuonna 1983 Opettaja-lehti oli pullollaan virkailmoituksia.

– Me pyöräytettiin kartan päällä sormea ja se osui Pyhäsalmelle. Olimme vuoden siellä, mutta kaipasimme takaisin Tornionjokivarteen. Sitten keväällä huomasimme, että Pellossakin on paikka auki. Olimme Pellossa seitsemän vuotta, Anja kertoo.

Markun työpaikkana Pellossa oli yksiopettajainen koulu. Opetettavana olivat kaikki oppilaat, vuosiluokat 1–6.

Anja kävi tuolloin vielä vuoden verran Jyväskylässä ja erikoistui erityisluokanopettajaksi.

Vuonna 1991 Kuuret muuttivat Tornioon. Markku sai paikan Kaakamon koululta ja Anja Kivirannalta. Kiviranta oli koulu, jossa kehiteltiin uusia systeemejä ja opettajakunta oli innostunutta.

Myös Markun opetustilanne muuttui, sillä Kaakamossa kaikki luokat olivat erillisluokkia ja työyhteisössä oli yhtäkkiä kymmenkunta aikuista.

– Kivirannan vuosina yksi minun oppilaista sairastui aivokalvontulehdukseen ja kuuroutui. Hänen kauttaan syntyi sitten yhteys Oulussa olevaan kuulovammaisten kouluun.

– Erityisopetus kiinnosti ja kun siellä tuli paikka auki, hain sitä. Aloitin silloisessa Oulun kuulovammaisten koulussa vuonna 1997 ja jäin eläkkeelle Valteri Tervaväylästä 2017. Kahdenkymmenen vuoden aikana minulla oli mahdollisuus perehtyä koko erityisopetuksen kirjoon, Anja kertoo.

Kun Anja oli päätynyt opettajaksi Ouluun, oli selvää, että Markku lähtisi perässä. Hän haki Ruukin kunnan opettajanvirkaan, ja työskenteli siellä viimeiset 17 vuotta ennen kuin jäi eläkkeelle Revonlahden koululta vuonna 2016.

Eri koulujen opettajina Markku ja Anja tekivät yhteistyötä järjestämällä koulujen yhteisiä retkiä ja kummikoulutoimintaa.

Monenlaista liikuntaa

Liikunta on kuulunut aina pariskunnan elämään. He ovat kulkeneet hiihtämässä Lapissa ja vaeltaneet Lapin tuntureilla yöpyen autiotuvissa. Vaelluksia on tehty myös omien kavereiden kanssa. Markku on vaeltanut muun muassa partioaikaisten kavereiden kanssa ja Anja käynyt vaeltamassa ulkomaillakin omien ystäviensä kanssa.

– Nyt kun ollaan oltu eläkkeellä muutama vuosi, niin meillä on ajatuksena käydä kiertämässä kaikki Ylitornion ja Oulun seudun luontopolut, Markku sanoo.

Aikoinaan he ovat yhdessä olleet merkkaamassa Ainiovaaran Jotoksen reittiä Kainuunkylästä Portimoon.

– Markku teki reitin ja mie tehin rusetteja merkkausnauhasta, Anja tarkentaa.

Markun harrastuksena on myös suunnistaminen sekä suunnistuskarttojen tekeminen.

– Olen mieki ollu mukana tuossa. Olen ollu mittanauhan nollapäänä, ko on vedetty mittaa, Anja nauraa.

Markku oli mukana myös vuonna 1983, kun perustettiin Länsi-Rajan Rasti, ja on toiminut seurassa aktiivisesti parikymmentä vuotta.

Tanssiliikunta sydämen asiana

Kun Anja on ollut mukana karttojen tekemisessä, on Markku puolestaan tukenut Anjaa tämän rakkaassa harrastuksessa, lastentanssin ohjaamisessa.

– Kuskina olen ollu lähinnä, Markku toppuuttelee, mutta Anjan mielestä sekin on ollut tukemista.

Anja kertoo Markun nauhoittaneen hänelle myös musiikkia tanssitunteja varten ja olleen ”jokapaikan roudari”, joka on auttanut tavaroiden roudaamisessa paikasta toiseen.

– Aina kun on ollut mahdollisuus, olen hakeutunut erilaisille tanssikursseille. Pikkutyttönä leikittiin balettikoulua kotona kylän tyttöjen kanssa. Oppikouluaikana olin Ylitornion Naisvoimistelijoissa ja Pellossa Nousiaisen Martta opetti kansantanssiryhmää, jossa olin mukana. Pyhäjärvellä oli Marketta Viitala, opetusneuvos, joka loi muun muassa Arktiset askeleet. Menin siellä Marketan kursseille ja kävin myöhemminkin lastentanssinohjaajakursseja. Torniossa olin työn ohessa balettiopistossa lastentanssin tuntiopettajana. Se oli ihanaa aikaa, Anja muistelee.

 Harrastuksena talkootyö

Vapaaehtoistyö, talkootyö, on myös ollut lähellä molempien sydäntä. He ovat talkoilleet suunnistuskisoissa eri paikkakunnilla, samoin kuin Pekanpään ohjelmapalvelun näytelmissä.

Markku on ollut mukana Oulun Hiihtoseuran talkootyöläisenä järjestämässä jokavuotisia Tervahiihtoja ja muita kansallisia hiihtoja. Hänet on myös pari vuotta sitten palkittu OHS:n vuoden talkoolaisena.

– Fanittajia ja urheiluhulluja me ollaan myös. Minun työkaverin kaksi poikaa harrastaa kilpapyöräilyä ja me fanitettiin viime kesänä heitä, oltiin aina kylttien kanssa jossakin kannustamassa, Anja kertoo.

He seuraavat melkein kaikkea urheilua myös televisiosta – paitsi nyrkkeilyä ja formuloita Anja ei välitä katsoa. Televisiota katsoessa on myös hyvä kutoa sukkia, ja niitä onkin eläkevuosina kertynyt jo aikamoinen määrä.

Markku miettii, että kun ihmiset puhuvat asioista tyyliin ”sitten kun” ja suunnittelevat elämää vuosien päähän, he eivät ole juurikaan eläneet sitku-elämää. Jotkut määrätyt asiat, kuten vaellukset, ovat välillä siirtyneet ajan riittämättömyyden vuoksi, mutta heti ajan antaessa periksi he ovat niitä toteuttaneet.

– Minusta se on ihana sanonta, että aika antaa periksi. Aika on venyvää, joustavaa, Anja tuumaa.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy