• Aavasaksalta-2
  • vene ja kuuka
  • Ilmakuva Pellosta
  • talo ja vesi
Toimittaja: Anna-Maria Vainionpää

Matti Keränen on saanut työstään runsaasti tunnustusta.

SAUKKORIIPI – Matti Keränen syntyi kolmantena kahdentoista lapsen katraasta. Matin syntymävuonna 1946 sotavuodet olivat vihdoin ohitse, ja kansakunta rakensi uudestaan olemassaoloaan. Kaikesta oli pulaa, ja kädet olivat täynnä työtä.

– Elämä oli vaatimatonta, ja töitä oli tehtävä.

Sen ajan mukaisesti Keräsetkin pitivät muutamia lehmiä.

– Heinät nostettiin tuuterokepeille ja sapiloille, Matti kertoo tarkoittaen heinäseipäitä ja koottuja ”heinäpaaleja”.

Osa pelloista oli kauempana sijaitsevia jänkkäpeltoja. Kymmenvuotiaana Matti haki talvisin yksinäänkin hevosella heiniä usean kilometrin päästä.

Keräset saivat välillä lainaan naapurin, Juho Alatalon eli Vuonkan Jussin hevosta. Matti oli usein Jussin mukana sontakuormien ajossa. Sen ajan hygieniakäsitykset eivät täysin vastanneet nykyaikaa.

– Sonnan ajossa käytetyt kengät huuhdeltiin ulkona, mutta niillä asteltiin sisälle. Piti vaan kävellä tarkasti mattoja pitkin.

Muiden töiden ohessa Matti oppi myös valmistamaan ruokaa isolle perheelle.

– Kun äiti oli navetassa, minä keitin ruskeakastikkeen. Siitä tuli oikein sileää, kunhan muisti liikuttaa sitä tarpeeksi.

Vuonkan Jussilta Matti sai niinikään hyvät opit oikeaoppiseen teurastamiseen. Ne kantavat yhä, sillä paikalliset tilalliset pyytävät häntä edelleen tuohon tehtävään.

Pöllintekoa ja parkkausta

Jälleenrakennus toi Lappiin isot metsähakkuut. Tilan töiden lisäksi pojat joutuivat tekemään pienestä pitäen myös metsätöitä, niin Mattikin. Oman kotitalon työt vaihtuivat ulkopuoliseen pöllintekoon ja -parkkaukseen Matin täytettyä 15 vuotta.

Aalisjoella oli tuolloin metsäurakka, jonne Matti meni ”lanssiparkkaukseen”.

– Itse oli hankittava rahat kaikkeen. Töitä tehtiin pinometrimaksulla.

Matti sai ensimmäisen moottorisahansa vuonna 1961.

– Se oli Jonsered Racet Super, väriltään sininen. Ilman bensaa se painoi 12 kiloa. Siihen kuului litran bensatankki ja puolen litran öljytankki.

Täydessä lastissa vehje painoi 13,5 kiloa, ja käytön turvallisuus oli melkoisen tuntematon käsite. Nuori mies sai tosissaan paiskia töitä palkkansa eteen.

Matti sai työparikseen venäläisen Sergei Agentjevin, koska tällä ei ollut moottorisahaa.

– Sergein kanssa työt meni hyvin. Minä sahasin, ja hän parkkasi.

Urakka oli varsin kannattava. Matilta jäi rahaa annettavaksi kotiin, ja niillä tienesteillä hän osti rippipukunsa ja kravatinkin.

Itse tienaamansa rahat taskussa Matti asteli Paavo Tapojärven omistamaan Pellon Pukimoon pukua sovittamaan.

– Aika suorassa sitä sai kulkea. En ollut aikaisemmin semmoisia rahoja nähnytkään.

Ensimmäinen oma kravatti osoittautui kestäväksi. Matin neljä veljeäkin käytti sitä omissa juhlissaan. Lopulta se kului solmun kohdalta, kun veljesten partahaivenet olivat sitä kuluttaneet.

Naapurikylän tytöstä elämänkumppani

Matti kohtasi tulevan vaimonsa Hellän (o.s. Saukkoriipi) ensi kerran pilkkikisoissa Lampsijärvellä talvella 1957–58. Nuoret olivat tuolloin 11- ja 12-vuotiaita. Seuraavan kerran he tapasivat tapaninpäivän tanssiaisissa Raanujärvellä vuonna 1964.

Pariskunta lähti tansseista yhtä matkaa kotejaan kohti. Nuoripari ei turhia aikaillut: seuraavan kerran tavatessaan he sopivat jo kihloista.

Toimen miehenä Matti otti Hellän tietämättä tämän kodinhoitajansormuksesta mitan ja osti molemmille kihlasormukset Vartolan kellosepänliikkeestä. Niihin tuli kaiverrus 21.2.1965.

– Viikolla hain sormukset ja lauantaina istuin linja-autossa matkalla Sieppijärvelle, mistä Hellä oli saanut valmistuttuaan töitä. Perille päästyäni kaivoin sormukset esiin ja laitoin sormuksen Hellän sormeen.

Tuolloin ei pelkkä sormus ollut riittävä, vaan sen rinnalle oli kihlatulle hommattava rannekello.

– Niinpä ostin Hellälle myös Leijon-merkkisen kellon Lehdon Allanin Pellohallenista.

Häitä tanssittiin saman vuoden marraskuussa.

Koiramaista elämää

Matin lapsuudenkodissa oli sekarotuisia koiria. Ensimmäiset omat ”harjoituskoirat” Matille ja Hellälle tulivat vuonna 1985. Yksi niistä oli saksanpaimenkoira Tomi.

– Se haki meille pyynnöstä postin ja paimensi lapsetkin, etteivät he menneet maantielle. Se oli kuin ihmisen ajatus.

Taloon hankittiin ensimmäinen hirvikoira vuonna 1990. Se oli norjanharmaahirvikoira.

Pyry-koiran myötä aloin tajuamaan jotain hirvikoiran päälle.

Vuosien varrella Matilla on ollut koirien hankinnassa punaisena lankana ajatus, ettei hän koskaan valitse itse pentueesta pentua.

– Kennelnimen tulisi mielellään alkaa sanoilla Korpi tai Korven, hän pilailee.

Vaikka välillä Matin jahtikaverina oli myös laika, harmaat norjalaiset ovat osoittautuneet mieluisimmiksi. Hänen kokemuksensa mukaan norjalaiset ovat mukavia luonteeltaan. Melkein jokaisesta yksilöstä tulee toimiva, ja ne pysyvät hyvin haukkumassa hirveä.

– Yksi koiristani haukkui yhtäjaksoisesti 28,5 tuntia! Nyt kaksivuotias Äijäkin on haukkunut yhteen menoon 1209 minuuttia.

Metsästyskoira rakennetaan

Hyvä metsästyskoira on kuin huippu-urheilija. Se tulee rakentaa pitkäjänteisesti. Uuden pennun tullessa taloon sen kanssa vietetään paljon aikaa metsässä. Tulokas myös siedätetään aseen ääneen portaittain.

– Aloitan tutustuttamalla ensin pienoiskiväärin. Auon sen lukkoja ja totutan aseeseen. Sitten menemme metsään ampumaan ensin pienillä panoksilla, myöhemmin isommilla.

Matti on juoksuttanut talvisin koiria valjaissa isäntäänsä suksilla vetäen. Kesäisin hän pitää niiden kuntoa yllä polkupyörän vierellä ravauttamalla.

Matin suhde koiriinsa on hyvin tavoitteellinen. Hän on käynyt viiden koiransa kanssa 74 haukkukokeessa ja 46 kertaa näyttelyissä. Koiristaan lähes jokainen on saanut käyttövalion tunnuksen. Nuorimmaiselta, Äijältä puuttuu enää yksi hirvenhaukkukokeen suoritus käyttövalion arvoon.

Keräset ovat joutuneet ostamaan yhden vitriinikaapinkin, jotta kaikki koirien pokaalit ja ruusukkeet mahtuvat esille. Nopealla laskutoimituksella pokaaleja on yli 70! Lapin kennelpiiri on myöntänyt Matille myös hopeisen ja kultaisen ansiomerkin työstään oman rotunsa eteen.

Koirat ovat pariskunnan yhteinen rakkaus. Toisin ei juuri voisi ollakaan, vieväthän ne erityisesti metsästyskaudella niin paljon aikaa.

– Ollaan ”nukuttu” monta yötä autossakin, kun ollaan odotettu koiran palaavan metsästä. Koirat ovat meille perheenjäseniä, Hellä huikkaa vierestä.

Ensimmäinen oma ase

Matti sai metsästyskortin 15-vuotiaana.

– Minulla oli kova halu sorsa-mettään. Kokosin hilloja, että saisin ostettua oman aseen. Se oli venäläinen haulikko, ”baikkali”. Ostin sen silloisesta Länsi-Lapin myymälästä.

Nuorella miehellä oli kiire saada metsästyskortti, kokeen vastaanottaja kun oli juuri lähdössä lomamatkalle Norjaan. Hän suostui kuitenkin viivästyttämään matkaan lähtöä sen verran, että malttamaton tuleva metsästäjä sai kokeensa hyväksytysti läpi.

– Annoin maitoautokuskille hyväksytyn kokeeni. Hän haki ajokierroksellaan ensimmäisen metsästyskorttini Ylitornion nimismiehen kansliasta.

Baikkali pelasi, ja ensimmäiseltä sorsastukselta oli kotiin tuomisiksi yksi sorsa.

Seuratoimintaa kehittämään

Se oli alkulaukaus vuosikymmeniä jatkuneelle elämäntavalle. Matti on ampunut hirvimerkin joka vuosi, yhteensä 43 kertaa. Saukkoriipisten oman metsästysseuran, Riipin Erän puheenjohtajana hän toimi kunniakkaat 40 vuotta ja Pellon metsästysseurojen yhteisluvan organisoijana 11 vuoden ajan.

Matti on saanut lukuisia ansiomerkkejä pitkäjänteisestä ja sitoutuneesta työstä riistanhoidon eteen. Niistä viimeisin on Suomen riistakeskuksen myöntämä Kultainen teeri -rintamerkki. Pelloon kyseisiä merkkejä on myönnetty vain kaksi.

– Minulla on kymmenpiikkiset hirvenammuntamerkit pronssisena, hopeisena ja kultaisena sekä kultaisena, jossa on lisäksi kivi. Kun olen ollut 50 vuotta metsästäjänä, joudutaan varmaan tekemään uusi merkki, hän nauraa.

Vuosikymmenet metsästysseuran vetovastuussa ovat antaneet paljon.

– Seura on kuin perheyritys. Sen eteen pitää tehdä paljon töitä.

Jokasyksyiset peijaiset ovat jäsenistön voimainponnistus. Matti kiittää lämpimästi jäsenistöä työstä yhteisen juhlan onnistumiseksi.

Luonto kiehtoo ja mietityttää

Vaikka Matti on tunnustettu ja innokas metsästäjä, saalis ei ole hänelle pääasia.

– Tappohomma ei ole ollut koskaan päällimmäisenä, vaan koiran kanssa on mukava kulkea luonnossa.

Hän tarkkailee mielellään eri eläinten jälkiä ja kerää mennessään pahkoja ja mahdollisia tarveaineita esimerkiksi käyräsauvoihin ja ovenkahvoihin.

Ilmaston lämpeneminen näkyy metsästäjänkin arjessa.

– Syksyt on menneet sekaisin.

Jahtiporukoille lauhan kauden piteneminen näyttäytyy muun muassa tarpeena hommata jahtivajoille kylmiöitä ruhojen säilytystä varten. Supikoira- ja mäyräkannat ovat kasvaneet. Petollinen jäätilanne voi koitua yhä useamman koiran kohtaloksi.

Urheilua koko ikä

Matti on urheillut lapsesta lähtien. Lankojärvellä järjestettiin 1950- ja 1960-luvuilla aktiivisesti hiihto- ja juoksukilpailuja. Niistä tuli menestystä niin hyvin, että naapuri, Juuson Otto olisi maksanut jopa Matin valmennus- ja kisakulutkin, jos nuori mies olisi valinnut kisauran.

Eräisiin kisoihin Matti pyysi sukulaismiestään, Kolhon Eeroa eli Eero Mäntyrantaa voitelemaan suksensa.

– Kirjoitin hänelle ruutupaperille pyynnön tulla voitelemaan korkeakoululle sukseni. Kuoreen laitoin ”Hiihtäjämestari”. Toiset pojat olivat asiasta hyvin kateellisia.

Iso-Eero huolsi sukset aamuisen pakkaskelin mukaan, mutta keli teki tepposet. Päivän mittaan mittarilukema nousi yllättäen suvikelille, jolloin Matin suoritus epäonnistui. Tuolloin olisi tarvittu niitä kuuluisia havuja!

Kouluvuosien jälkeen Matti on juossut Raahe–Oulu-välisen Rautaviestin kahdesti ja osallistunut myös Finlandia-hiihtoon.

Aktiivinen elämäntapa on tuonut mukanaan samanhenkisiä ystäviä.

– Rovaniemelläkin kun käydään, niin varmaan joka kerran on joku tuttu tervehtinyt, Hellä nauraa.

Tämä mies on hoitanut leiviskänsä ilmeisen hyvin.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy