• Aavasaksalta-2
  • vene ja kuuka
  • Ilmakuva Pellosta
  • talo ja vesi
Toimittaja: Anna-Maria Vainionpää

Käsitöiden ja koirien kautta ilon tuottaminen toisille on Sari Särestöniemen sydäntä lähellä.

LEHMIVAARA – Pöydillä on värikkäitä ja eri värisiä kutimia, siellä täällä lankakeriä ja puikkoja. Sari Särestöniemellä on useampi kudin meneillään yhtä aikaa. Niihin tartutaan aina tilanteen ja mielialan mukaan. On perussukkaa, jota voi kutoa autossa. Haasteellisten ja keskittymistä vaativien kuviosukkien neulominen onnistuu parhaiten yksin kotona ollessa.

– Rentoudun ja nollaan päätä kutomalla. Se on kuin meditaatiota. Voin jopa nukahtaa välillä puoleksi tunniksi. Puikot pysähtyvät, tai taidanpa kutoa nukkuessakin, Sari nauraa.

Sarin mukaan tällaiselle on nimikin. Hän ”sairastaa” neuloosia ja kertoopa olevansa myös lankaholisti.

– Välillä piilottelenkin lankakeriä, ja laitan itseni langanostokieltoon. Se tosin ei aina pidä.

Kierros Lapissa

Sari on syntynyt Kittilässä. Sieltä hän muutti kaksivuotiaana äitinsä kanssa Pelloon. Pellosta heidän matkansa jatkui Keminmaalle. Aikuistuttuaan Sari jatkoi itse vielä Kemiin. Ympyrä alkoi sulkeutua vuonna 2006, kun tuleva aviomies Toni löytyi yllättäen Pellosta.

He olivat aikoinaan asuneet vain muutamien satojen metrien päässä toisistaan, mutta eivät olleet koskaan tavanneet. Sari muutti Pellosta pois nelivuotiaana. Toni on häntä kolme vuotta nuorempi.

Kohtalo osoitti kuitenkin hauskaa huumoria, sillä Sarin päivähoitopaikan vapauduttua Toni sai sen.

– Mie sanoinkin Tonille, että kattelin sinua, kun olit siellä vaunuissa.

Kuluneet vuosikymmenet eivät olleet pyyhkineet pois muistoja Pellossa vietetyistä lapsuuden vuosista. Paluumuutto oli helppo ja kivuton.

– Niin kuin olisi kotiin tullut.

Lapsuuden huolettomuus ja murheita

Sarin lapsuus ajoittuu 70- ja 80-luvuille. Sosiaaliselle lapselle se oli ”vapaata” aikakautta. Silloin ei ollut kännyköitä, eivätkä vanhemmat sille aikakaudelle tyypillisesti aina tienneet jälkipolviensa reissuista.

– Kavereitten kanssa luuhattiin pitkin kyliä. Äiti odotti minua ruuan kanssa, ja mie kerroin syöneeni jo kavereitten luona. Hän nimitti minua kyläluudaksi.

Huoletonta lapsuutta varjosti Sarilla kaksivuotiaana löydetty munuaissyöpä. Sen seurauksena hänen toinen munuaisensa jouduttiin poistamaan.

Toinen hänen elämäänsä vaikuttanut asia on hänellä todettu erittäin harvinainen geenimutaatio, mulibrey-nanismi. Se kuuluu suomalaiseen tautiperimään erityisesti Kittilän ja Sodankylän alueella, mutta se on meilläkin äärimmäisen harvinainen. Suomessa on vain 88 diagnostisoitua potilasta.

Maailmalla kyseinen mutaatio on erittäin harvinainen ja diagnostisoitu vain muutamilla kymmenillä henkilöillä. Taudille on tyypillistä kasvun hidastuminen ennen ja jälkeen syntymän.

– Lapsena en ajatellut ja tiennytkään mistään diagnoosista. Olin vain pienempi kuin muut. Kiusaamista ei ole ollut ikinä koulussa tai muualla.

Sari elää vallan tavallista ja aktiivista elämää.

Sydämeltään lastenhoitaja

Sarilla on pikkuveli Janne. Heidän 15 vuoden ikäerosta johtuen Sari hoiti aikoinaan paljon veljeään.

– Sieltä lähti lastenhoitohommat.

Jo nuorena saatu käytännön kokemus johti siihen, että Sari hakeutui Suomussalmelle opiskelemaan lähihoitajaksi suuntautumislinjanaan lapsi-, nuoriso- ja perhetyö.

Ammatinvalinta on ollut onnistunut. Sari on viihtynyt ammatissaan erinomaisesti. Tällä hetkellä hän on työtön, mutta on niin lasten kuin Pellon päiväkodin henkilöstöllekin hyvin mieluisa keikkalainen.

Monen sortin taiteellisuutta

Kuten sukunimestä voi päätellä, Sari on sukua Reidar Särestöniemelle.

– Hän oli papan serkku.

Myös hänen isoäitinsä maalasi tauluja.

Taiteellisuus tulee vahvasti esiin muutenkin kuin sukunimen kautta.

– Sitä tulee isän vanhempien molemmilta puolilta.

Käsillä tekeminen on ollut Sarilla vahvaa aina. Hän viihtyi jo lapsesta hyvin kynien ja paperin ääressä. Kun isoäiti luki hänelle satuja, Sari piirsi samalla. Tunnelma muistutti iki-ihanan Kylli-tädin satuhetkiä musta-valkotelevisioiden aikaan.

Omaksi ilmaisukeinoksi tuli öljyvärimaalaus. Vartuttuaan Sari osallistui kansalaisopiston öljyväri- ja posliininmaalauskursseille. Pelloon muutettuaan savityöt astuivat mukaan aluksi kansalaisopiston kursseilla. Myöhemmin hän jatkoi muutamia vuosia savitöiden tekemistä myös Pellon kuvataideseurassa.

Sarin ominta alaa on ollut maisemamaalaus. Nuoruuden yksi haave hänellä oli kouluttautua artesaaniksi, jonka pääasiallinen materiaali olisi ollut savi. Ammattina se olisi kuitenkin ollut fyysisesti liian raskas, sillä lyhytkasvuisuuteen liittyy heikkovoimaisuutta.

Maalaamisen lisäksi Sari tekee huovutustöitä, muun muassa tossuja. Hänen kutomansa sukat ovat yksittäisiä arjen taideteoksia värikkyydessään ja monimutkaisine, jo isoäidiltään perittyine perinnekuviointeineen.

Käsitöihin liittyen yksi on varmaa.

– Minä ja ompelukone ei olla kavereita.

Sen mitä hän tekee, sen hän tekee käsin.

Luova mieli etsii yhä uusia polkuja kulkea. Uutena haaveena on kivien maalaaminen.

Koirat perheenjäseniä

Sarilla ja Tonilla on seitsemän koiraa, neljä shetlanninlammaskoiraa ja kolme pohjanpystykorvaa. Ne ovat tärkeitä perheenjäseniä. Pariskunta kasvattaa nykyään pienimuotoisesti koiria kennelnimellä Williwäylän.

– Joki on Tonille tärkeä. Kennelnimi syntyi siitä.

Ensimmäisen oman koiran Sari sai jo yhdeksänvuotiaana. Shetlanninlammaskoirat valikoituivat emännän omaksi roduksi Lassie-elokuvien myötä.

– Lassien myötä rotu jäi ”selkärankaan”. Kemissä asuessani naapurissa asui sheltti eli ”minilassie”. Silloin tuli ajatus, että tuo on oma rotu!

Kokemukset ensimmäisestä omasta sheltistä olivat niin hyvät, että rakkaus rotuun on pysynyt jo yli 20 vuotta.

Koiranäyttelyt olivat Sarille aikaisemmin harrastuksen ydintä. Tällä hetkellä nuorin sheltti, Martta, avasi ovet muihinkin koiraharrastuksiin.

Koirat parantavat tutkimusten mukaan omistajiensa elämänlaatua. Martan kanssa neljä vuotta sitten aloitettu paimennusharrastus on muuttanut jopa Sarin arvomaailmaa.

– Olen tullut maanläheisemmäksi. Näyttelyt ovat hyvin kilpailuhenkisiä tapahtumia. Koira ja omistaja on puunattu ja pyntätty täydellisesti. Nykyään laitan mieluummin rönttävaatteet päälle, ja lähden koiran kanssa mettään paimentamaan lampaita.

Hyvä kiertämään kädentöin...

Vaikka sekä käsityöt että koirat ovat Sarin elämän tärkeitä elementtejä, nekään eivät aina ole ”seku vain” omaksi huviksi. Hän haluaa jakaa saamaansa hyvää eteenpäin.

– Auttamisenhalu tulee sydämestä.

Hän on jo vuosien ajan kutonut Meri-Lapin joululahjakeräykseen sukkia ja lapasia vähävaraisille lapsiperheille sekä lapsi- ja nuorisokodin asukkaille. Äitinsä ja anoppinsakin on jo haastettu mukaan, sillä tarvitsevien lasten määrä on iso.

Kemiläinen pesäpallojoukkue saa vuosittain paikalliselta sosiaalitoimistolta listan lahjatoiveista ja koordinoi keräystä eteenpäin. Toiveet ovat pitkälti villasukkia ja -lapasia.

– Minun sydäntä lähellä ovat nuoret pojat ja heidän viluiset varpaansa. Haluan antaa lämmintä sydämestä sydämeen.

Sari sujauttaa lahjapaketteihin villasukat, suklaarasian ja deodorantti- tai suihkugeelin.

– Se on sellaista mummoilua. Tuollaisia paketteja mummot tapasivat aina ennen laittaa.

Tänä vuonna Sarin lahjoituskohteena on myös Operaatio Joulun lapsi -keräys. Siihen ovat syntymässä vaaleanpunaiset prinsessa-lapaset.

Hän lähettää kutomansa sukat ja paketin ajatuksella matkaan.

– Ajattelen aina sitä ihmistä, jolle kudon. Ne eivät ole ”seku vain”, vaan työllä on aina kohde.

… ja koirien kanssa

Lähihoitajana Sarilla olisi mahdollisuus työskennellä myös vanhusten parissa. Heikkovoimaisuus kuitenkin estää täysipainoisen työskentelyn heidän parissaan työn fyysisen vaativuuden vuoksi.

Oman isoäidin joutuminen aikoinaan palveluasumisyksikköön herätti ajatuksen osallistumisesta kaverikoira-toimintaan.

– Kävin koiran kanssa katsomassa mummoani vanhainkodilla. Myöhemmin olin työkokeilussa vanhusten hoivakodissa, jolloin sain viedä koirianikin sinne vierailulle.

Kokemukset siitä olivat niin rohkaisevat, että Sari kävi Kennelliiton kaverikoira- kurssin ja testautti samassa yhteydessä omien koiriensa soveltuvuuden viralliseen kaverikoira-toimintaan. Perheen kolme koiraa toimivat nyt säännöllisesti merkitykselliseksi osoittautuneessa työssä.

– Tulee hyvä mieli, kun pystymme ilahduttamaan eri laitoksissa asuvia. Joskus olen nähnyt joidenkin mielensolmujenkin aukeavan koiran läsnäolosta. Se on koskettavaa.

Lampaat, taas lampaat

Paimennusharrastuksen myötä lampaat ovat tulleet kiinteäksi osaksi Sarin ja Martta-koiran elämää. Heidän yhteistyönsä on jo niin saumatonta, että koirakko läpäisi onnistuneesti Pellossa Saajománnun tilalla viime kesänä järjestettyjen paimennuskokeiden esikokeen ja ykkösluokan. Seuraava haaste heillä on nousta vaativampaan kakkosluokkaan ja sen jälkeen korkeimpaan, eli kolmanteen luokkaan.

Toisin kuin muissa koiraharrastuslajeissa paimennuksessa on koiran ja ohjaajan yhteistyön lisäksi huomioitava paimennettavat eläimet ja niiden hyvinvointi. Lajia voitaneen pitää ”kuningaslajina” juuri sen haastavuuden vuoksi.

Enemmän kuin kisaa toisia koirakkoja vastaan, se on itseään vastaan haastamista. Siinä lajissa ei tulla koskaan valmiiksi. Enemmän kuin laji, se on oikeastaan tapa katsoa elämää.

Paimennus onkin yllättäen paluuta lapsuuteen. Sarin perheellä oli Keminmaassa omia lampaita, jotka olivat hyvin tärkeitä ja rakkaita.

Toisen kerran lampaat palasivat hänen elämäänsä savitöissä. Sari muovasi mieluiten lammasfiguureja.

Lampaat eivät ole jättäneet täysin rauhaan vieläkään, vaikka Sari käykin Saajománnussa paimentamassa ”lainalampaitaan”. Haaveissa hän herää jokin aamu omin päkäpäittensä määkinään. Villainen kehä sulkeutuisi.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy