• Aavasaksalta-2
  • vene ja kuuka
  • Ilmakuva Pellosta
  • talo ja vesi
Toimittaja: Kaisu Niska

Aino ja Erkki Keksi palasivat eläkepäivikseen Erkin kotikylään Haapakoskelle.

HAAPAKOSKI - Aavasaksan kupeessa Tengeliöntiellä asuvien Erkki ja Aino Keksin juuret ovat vahvasti Tornionlaaksossa, Erkin Tengeliössä ja Haapakoskella, Ainon Meltosjärven Välikylässä. Aino on tyttönimeltään Viiri.

– Tämä, missä me asutaan, on minun vanhempieni talo. Syntymäkotini on tuossa vieressä. Pihassa on vielä minunkin aikanani ollut 1890 rakennettu talo, jossa isoäitini on syntynyt. Minun isän puolelta olevat isovanhemmat ovat asuneet siinä. He olivat Stenbergejä, Erkki kertoo.

Sukujuuret juontavat vieläkin kauemmaksi, aina pilkkalaulujen tekijä Antti Mikkelinpoika Keksiin asti.

Erkin lapsuudessa Haapakoski oli vireä kylä, jossa oli paljon erilaista yritystoimintaa ja useampi kauppakin. Massatehdas sekä sen jälkeen ollut tiilitehdas antoivat töitä myös muualta tuleville työnhakijoille, jotka työn perässä muutettuaan asettuivat Haapakoskelle. Kylä kasvoi myös asukasmäärältään.

Keskikoulusta postille

– Lapsuus oli hyvä, vaikka koti oli köyhä ja aika oli tiukkaa. Isä sairasteli silloin, kun olimme lapsia, hän oli vuoden keuhkoparantolassakin. Kansakoulu oli tuossa vieressä, kävimme sitä ja sitten haimme velipojan kanssa Meltosjärven kunnalliseen keskikouluun. Siellä vierähti viisi vuotta.

Keskikoulusta Erkki pääsi 1970 ja heti seuraavana vuonna töihin Ylitornion postiin. Siitä alkoi pitkä reissu maailmalle.

– Siihen aikaan oli sellaista, että postista luvattiin kyllä töitä, mutta vakinaista paikkaa ei ollut. Sitä kysyttiin, onko valmis lähtemään muualle töihin. Mie olin poikamies, mie olin koko ajan valmis lähtemään. Reppu vain olalle ja niin sitä kierrettiin ympäri Lappia. Kilpisjärvi, Salla, Simo... Viimeiset viisitoista vuotta olin Tornion postissa ja me asuttiin Haaparannalla silloin.

Eteläiseen Suomeen Erkki ei suostunut lähtemään.

– En ole koskaan sinne halunnut enkä lähtenyt asumaan. Enkä lähtisi vieläkään. Kyllä Helsingissä voi käydä, mutta ei asumaan, ei.

Aivan tarpeeksi ja liikaakiin Erkki sai kulkea Helsingissä ollessaan 18 vuoden ajan ammattiliiton asioita hoitamassa. Loppuajasta kaikki kokoukset pidettiin Helsingissä, joten sinne sai olla menossa aina vähän päästä.

– Ei se ollut enää vain sivutoimista hommaa, vaan tuntui, että oli kaksi työtä päällekkäin. Olin ammattiliiton varapuheenjohtaja ja hallituksen jäsen, pääluottamusmies, työsuojeluvaltuutettu, vähäs mitäkin...

Työtehtävät postin palveluksessa olivat aina asiakaspalvelussa, jossa viimeiset reilut kymmenen vuotta Torniossa sujuivat esimiestehtävissä. 

Eläkkeelle Erkki jäi vuonna 2011.

– Sairaseläkkeelle jäin. Tuli infarktin tapainen ja tehtiin pallolaajennus, jonka yhteydessä otettiin verikokeita ja löydettiin harvinainen verisairaus. Sitä ei pystytä parantamaan, mutta se pysyy kurissa lääkkeillä, Erkki kertoo.

Sairaus on polysytemia vera, johon Suomessa sairastuu noin sata ihmistä vuodessa. Taudin kuvaan kuuluu, että punasolujen määrä lisääntyy hallitsemattomasti.

Ensimmäinen tapaaminen

Meltosjärvellä keskikoulun alkaessa Erkki näki Ainon ensimmäisen kerran. Päivämäärä ja kellonaikakin on mielessä; se oli 1.9.1965 kello 9.

– Kläppiähän met silloin vielä olima, Erkki naurahtaa.

– Silloin alkoi koulu aina syyskuun ensimmäinen päivä. Me olimme samassa luokassa, pari vuotta siinä. Sitten hän lähti muihin ympyröihin ja mie jatkoin koulun loppuun.

– Mie lähin Ruotsiin töihin, Aino sanoo väliin.

Ensimmäinen työpaikka Ruotsissa oli Haaparannalla pesulassa, jossa Aino oli parisen vuotta. Sitten hän muutti Boråsiin, jossa hän teki ompelutöitä useammalle eri liikkeelle. 

Boråsissa aikaa meni kymmenisen vuotta, mutta sitten koitti paluu takaisin Haaparannalle, missä Aino jatkoi ompelu- ja siivoustöitä eri firmoille ja kaupungille.

Toinen tapaaminen

Seuraavan kerran Erkki ja Aino tapasivat 18 vuotta myöhemmin. Senkin Erkki muistaa tarkalleen.

– Mie asuin silloin Tervolassa ja elämäntilanne oli sellainen, että olin yksin. Samoin Aino oli, tosin kahden tyttärensä kanssa, he asuivat Haaparannassa.

– Se oli syksyä 1985, kun mie yhtenä lauantaina päätin, että lähen Arpelan kautta Aavasaksalle, käymään kotona. Mulla ei ollut autoa silloin, joten menin bussissa ensin Vojakkalaan ja sitten nousin linja-autoon, joka tuli tännepäin. Menin istumaan ja tämä tuli viereen ja kysyi, oletko sie Erkki.

– Mie olin menossa puolukoita poimimaan kotia. Katoin, että onpa siinä tutun näköinen mies ja menin kysymään, Aino toteaa.

– Siitä se lähti, kohta 35 vuotta ollaan oltu yhessä. Eikä ole moittimista, Erkki sanoo.

Erkki kertoo vieneensä pikkuhiljaa kamppeitaan Ainon luokse Haaparannalle ja vihjailleensa, että voitaisiin muuttaa oikeasti yhteen. Niin sitten tapahtuikin ja perhe lisääntyi yhdellä yhteisellä lapsella, pojalla.

Takaisin kotiseudulle

Haaparannallakin Aino ja Erkki viihtyivät hyvin, mutta kun molemmilla alkoivat työt vähentyä ja eläkeikä lähestyä, he päättivät muuttaa Haapakoskelle.

– Minun vanhemmat olivat kuolleet 1994 molemmat, mutta olin pitänyt tämän talon koko ajan lämpimillä, niin päätettiin tulla tänne. Eikä me ole kaduttu tätäkään muuttoa, hyvä tässä on ollut asua ja hyvin on viihdytty.

Eikä mikään ihme, että ovat viihtyneet.

Talon ikkunoista aukeaa sekä pelto-, vaara- että metsämaisemaa. Aavasaksa näkyy ylväänä joen takana ja keittiön ikkunasta voi katsella metsää, jota jatkuu ilman teiden tai peltojen väliintuloa 15 kilometriä. Ensimmäinen vastaantuleva tie on Juoksengin ja Ratasvuoman välinen tie.

Metsän eläimet tulevat pihalle saakka. Talvisin hangella näkyy lukuisia jälkiä erilaisista vieraista; ilveksen jäljet veivät kerran piharakennuksen katolle, jossa otus oli vaaninut jäniksiä.

– Kerran näimme tuossa tiellä susiparin jolkottelemassa, Erkki muistaa.

Karhukin on käynyt jättämässä jälkensä pihalla.

Eipä tarvitse avata telkkaria katsellakseen avaraa luontoa.

Kiertelyä Euroopassa

Kun Erkki ja Aino täyttivät 50 vuotta 2000-luvun alkupuolella, he päättivät lähteä yhteiselle ulkomaanmatkalle. Siitä alkoi innostus matkustamiseen enemmänkin.

– Aika varhain päätimme, että emme mene kahta kertaa samaan maahan. Vähän on lipsuttu, Kanarialla käyty muutamakin kerta. Nyt on tavoitteena, että Euroopan maat saataisiin käytyä. Niin kauan kuljetaan kuin kuntoa riittää.

Viimekertainen reissu loppukesästä suuntautui Valko-Venäjälle Minskiin, joka oli kaunis ja erittäin puhdas kaupunki.

– Valko-Venäjä oli yllättävä maa. Minskissä on pari miljoonaa asukasta, eikä roskia missään. Kadut pestiin kaksi kertaa vuorokaudessa ja valtavan hienot moottoritiet meni ohi. Ei kerjäläisiä, ei irtokoiria, ei mitään sellaista.

– Se oli hyvä reissu. Pienen ryhmän mukana bussissa matkustettiin, Erkki kertoo.

Valko-Venäjän lisäksi matkaan sisältyivät Viro, Latvia ja Liettua.

Ensi kesänä parilla on tarkoitus lähteä bussimatkalle, jossa kohteina ovat Puola, Slovakia, Tsekki, Itävalta, Wien.

– Bussimatkat ovat mukavia. Pieni porukka, matkanjohtaja on koko ajan mukana ja hoitaa kaiken, ei tarvitse huolehtia muusta kuin nousta bussiin.

Ainolla on harrastuksena myös erilaisten käsitöiden tekeminen – ompelemalla, kutomalla ja nypläämällä. Harrastuksen tuloksia näkyy kaikkialla talossa: seinillä, lattioilla, pöydillä ja jopa katoissa, sillä Aino on tehnyt myös Tiffany-töitä, ja upea Tiffany-lamppu roikkuu niin olo- kuin makuuhuoneessakin.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy