• Aavasaksalta-2
  • vene ja kuuka
  • Ilmakuva Pellosta
  • talo ja vesi
Toimittaja: Minna Siilasvuo

Sari Salonen katselee elämää Lohijärven vinkkelistä. Ympäröivä luonto henkii rauhaa.

LOHIJÄRVI – Alun perin Sari Salosesta piti tulla kunnanjohtaja, mutta toisin kävi. Aivan toisin. Lyhyt versio tarinasta on se, että Sarista tuli ensin siivooja, sitten ravintolatyöntekijä ja lopulta kyläkauppias pikkuiseen Piimätien Puotiin Lohijärvelle.

– Asun nyt lapsuuskodissani. 12-vuotiaaksi asuin Lohijärven Kuohun talolla, sillä äiti oli siellä talonmiehenä. Tämä talo valmistui ensimmäinen lokakuuta 1978. Tänne minä palasin kymmenisen vuotta sitten.

Sari kävi lukion Ylitorniolla ja vähän muutakin koulua. Työssäkin hän ehti olla ennen kuin lähti 23-vuotiaana Tampereelle opiskelemaan hallintotieteiden tiedekuntaan kunnallisalan koulutusohjelmaan.

– Opiskelin kolme vuotta melko tiiviiseen tahtiin, mutta pikku hiljaa huomasin olevani koko ajan enemmän ja enemmän töissä. Alkoi tuntua, ettei kunnallisala ole sittenkään minua varten.

Maisterin paperit jäivät sillä erää saamatta, mutta ne ovat enää gradua vaille valmiit.

Isona pomona Tampereella

Siivousala jäi lyhyehköksi kokeiluksi kun ravintola-ala alkoi vetää yhä enemmän puoleensa. Sari eteni urallaan siihen pisteeseen, että muuttaessaan takaisin Lohijärvelle hän oli ravintolatoimen päällikkö Tampereen messu- ja urheilukeskuksessa.

– Siellä oli siihen aikaan enimmillään 6500 asiakaspaikkaa. Urheiluhalleihin tehtiin tapahtumien mukaan pop up -ravintoloita. Työntekijöitä oli julmetusti tai ei juuri lainkaan. Joka viikko jotakin muuttui ja vaihtui ja mie olin katsomassa koko homman perään.

Sari kouluttautui alalle työn ohessa, ja ehti suorittaa myös Haaga-Perho ammattikorkeakoulussa ravintola-alan johtamisen erikoisammattitutkinnon.

– Olin aika iso pomo, mutta en ole kaivannut sitä pätkääkään. Se tuli nähtyä ja koettua, ja sama koskee kaupunkielämää. Sillä reissulla meni melkein 22 vuotta. Asuin melkein koko ajan Tampereella tai Lempäälässä.

Hyvästit hajavalolle

Kun Sari ja hänen puolisonsa Marko päättivät kymmenisen vuotta sitten muuttaa Lohijärvelle, päätöstä ei ole tarvinnut katua hetkeäkään.

– Minusta ei saisi enää kaupunkiasukkia, ei edes näihin pohjoisen kaupunkeihin. Tampere on maailman ihanin paikka: tarpeeksi pieni, tarpeeksi iso. Jos siellä haluaa tulla löydetyksi, sieltä löytyy, mutta se on myös tarpeeksi iso, että siellä voi halutessaan vähän kadota.

Sarille on tärkeää, että ympärillä on luontoa ja avaruutta. Ikkunasta ei näy naapurin keittiöön tai makuuhuoneeseen, vaan siitä voi tarkkailla vaikka jänisten tai oravien touhuja ja vuodenaikojen hidasta vaihtelua.

– Täällä pystyy hengittämään! Tästä kun lähtee kävelemään metsään, on ihan omillaan. Luonto on lähellä. Ei ole hajavaloa, vaan näkee tähdet taivaalla ja jokaisen satelliitin, joka siellä lentää.

Sari muistelee kaiholla syksyisiä kouluaamuja, kun pakkanen paukkui ja tähdet tuikkivat taivaalla bussia odotellessa.

– Kun olin ollut jo jonkin aikaa Tampereella ja tulin käymään kotona, tänne oli laitettu katuvalot. Kyllä otti päähän. Lapsellista touhua! Oli ihan viittä vaille, etten kivittänyt niitä rikki…

Uusi osoite, uusi mies

Sari ja Marko tapasivat yhteisten kaverien luona kun molempien pitkäaikainen suhde oli päättynyt. Sarilla oli takanaan 18 vuotta kestänyt avoliitto ja Markolla yli 20-vuotinen avioliitto. Sari oli muuttamassa Lempäälästä Tampereelle ja kaverit järjestivät hänelle läksiäiset.

– Marko tuli sinne ja ajauduimme juttelemaan. Meillä oli niin samanlainen elämäntilanne ja samanlaiset kokemukset, että pystyimme keskustelemaan rehellisesti ja aika raa’astikin. Siinä se ilta meni.

Toisen sattumanvaraisen tapaamisen jälkeen Sari ja Marko vaihtoivat puhelinnumeroita. Muutaman päivän päästä Marko soitti ja kutsui itsensä käymään. Puhuttavaa riitti.

– Pystyimme puhumaan työasioista kun molemmilla oli samanlainen työtausta, esimiesasema ja pitkä kokemus alalta. Sekin oli yhteistä. Loppujen lopuksi en ehtinyt asua kuin puoli vuotta siellä Tampereella kun huomasin muuttaneeni takaisin sinne, mistä lähdinkin – tosin eri osoitteeseen ja eri miehen kanssa.

Uusi elämä Lohijärvellä

Sarin ja Markon tulo Lohijärvelle pölläytti pikkukylän elämää aika tavalla, mutta kymmenessä vuodessa pöly ehtii laskeutua. Alun ihmettely vaihtui vähitellen hyväksynnäksi ja tyytyväisyydeksi. Tulijat löysivät paikkansa Ravinteli Nälkäisen Hauen isäntäparina, kauppiaina ja pitopalvelun pyörittäjinä.

– Marko löysi täältä nopeasti ystäviä ja oli monessa mukana: metsästysseurassa, kyläyhdistyksen puheenjohtajana, maailman parhaana joulupukkina...

Kun Marko keväällä menehtyi äkillisesti, moni suunnitelma meni uusiksi.

– Ravinteli on suljettu lopullisesti. Olen purkanut sen luovutuskuntoon ja riisunut sieltä somisteena olleet heinäseipäät, jotka kummisetäni oli veistänyt kuusesta omin käsin. Samalla olen miettinyt, mitä meistä jää jälkipolville. Kännyköitäkö?

Kevääksi ja kesäksi oli sovittuna paljon pitopalvelukeikkoja, jotka oli kaikki peruttava. Järjestettävää riittää edelleen.

– Olimme Markon kanssa yhdessä 24/7. Meillä oli yhteiset aamut ja yhteiset illat, mutta erilainen rytmi. En ole mikään aamuihminen ja meillä tuli joskus kränää siitä, onko aamulla pakko puhua. Jos avasin radion ja sieltä tuli Eppu Normaalia, jota Marko rakasti, hän saattoi jopa ruveta laulamaan!

Surutyö kesken

Markon kuoleman jälkeen ihmisten myötätunto on ollut valtavan suurta, vaikka kaikki eivät vieläkään pysty kohtaamaan Saria. Moni tuntee olonsa surun edessä täysin avuttomaksi.

– Vaikka Marko oli junantuoma, hän jätti jälkeensä ison aukon.

Kun kaupan pyörittäminen työllisti kaksi ihmistä, voi vain arvailla, mitä se tekee yhdelle. Sarin anoppi muutti elokuun lopussa takaisin Lempäälään, joten hän ei ole enää auttamassa. Äiti on ottanut hoitaakseen yhden Markon tehtävistä, ostosten kuljettamisen asiakkaille torstaisin.

– Se on tärkeä työ. Monille sellaisille, jotka eivät ole kotipalvelun piirissä, ostosten tuoja on viikon ainoa ihmiskontakti. Ihmiset ovat niin ihania: moni tulee kaupalle tekemään ostoksia vaihtaakseen samalla sanaparin.

Kiireellä on kääntöpuolensa.

– Minulla on sellainen tunne, että minulla on surutyö vielä kesken. Tässä rakennelmassa on valtavasti liikkuvia osia: tuntuu, ettei mikään tule kerralla kuntoon. Hoidettavia asioita on loputon lista.

Tukea syrjäseutujen palveluille

Piimätien Puoti on kiinni jokaisen kuukauden toisena maanantaina, jotta Sari pääsee hoitamaan niitä asioita, joita ei voi hoitaa puhelimitse tai sähköpostitse. Nyt hän odottaa mielenkiinnolla, miten haettavissa oleva kyläkauppatuki helpottaa arkea.

– Sitä on jaossa miljoona euroa ja kun kyläkauppoja on pari sataa, se tietäisi noin 5000 euroa kauppaa kohden, jos summa jaetaan tasan. En vielä edes tiedä, onko se verotettavaa tuloa.

Tuen vastaanottava kauppias sitoutuu jatkamaan kaupan pitämistä puolentoista vuoden ajan. Sari toivoo, että kertaluonteinen kyläkauppatuki onnistuu ja saa jatkoa, mutta muutakin pitäisi tehdä.

– Toivoisin, että syrjäseutujen palveluja tuettaisiin. Myyn pienehköjä määriä polttoaineita, joten esimerkiksi sellainen olisi hyvä, että lakisääteisten valvontatoimenpiteitten kustannukset jyvitettäisiin käyttömäärien mukaan.

Joulu on kuulemma kauppiaitten kulta-aikaa, mutta syrjäseuduilla tilanne on aivan päinvastainen.

– Jokainen tietää, että joululahjat haetaan isolta kylältä ja samalla ostetaan ruokaakin. Joulun jälkeenkin on pitkään hiljaista. Jos olisi aina kesä, mikäpä tässä olisi ollessa.

Lähikauppaan lähiruokaa

Sari myy kaupassaan mahdollisimman paljon lähiruokaa. Varhaisperuna ja tilli tulevat omalta maalta, kananmunat Barskin Jannelta ja jauhelihat Kiviniemen Esalta Meän Lihalta. Omaa porkkanaa ja perunaa riittää kauppaan koko talveksi, ja se tuntuu hyvältä.

– Minulla on sellainen hullu usko, että tulee vielä uusi nousu. Aikoinaan täältä lähdettiin vauhdilla, mutta nyt maaseudun arvostus on nousussa. Veljeni puhuu paluusta, samoin eräs ystävä.

Lohijärven kylä on Sarin mielestä ihana, kun ympäristö on pidetty hoidetun näköisenä ja pellot viljeltyinä.

– Jos syntyisi semmoinen dominoefekti. Kun joku alas vedetty palvelu saadaan elpymään, se voi synnyttää jotakin uutta. Joku ajattelee, että täältä puuttuu vielä tuo – minäpä teen sen.

Tulevaisuuden ennustaminen on kuulemma tosi vaikeaa. Sari aikoo jatkaa kauppiaana niin kauan kuin kauppa antaa hänelle vaatimattoman elannon. Jos kauppa ei enää elätä, täytyy keksiä jotain muuta.

Kukapa tietää, vaikka Sari pyöräyttäisi siinä vaiheessa tutkintonsa valmiiksi ja hakisi kunnanjohtajan paikkaa…

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy