• Aavasaksalta-2
  • vene ja kuuka
  • Ilmakuva Pellosta
  • talo ja vesi
Toimittaja: Anna-Maria Vainionpää

Matti Vuopion kotitalo on rakennettu samalle paikalle kahteen kertaan.

PELLO – Matti Vuopio tunnetaan ehkä parhaiten omistamansa sahan kautta. Hänen elämänpolkunsa olisi voinut mennä toisinkin. Historia on ollut poikavuosista lähtien keskeinen osa hänen elämäänsä, ja eläkevuosinaan hän on keskittynyt nuoruuteensa intohimoon. Kahdenkymmenen vuoden puurtamisen jälkeen hän julkaisi viime kuussa ensimmäisen kirjansa jokilaakson keskiaikaisesta historiasta.

– Vanhemmat ostivat minulle Kansojen historia -kirjasarjan, kun he näkivät kiinnostukseni historiaan, Matti kertoo ja piirtää käsillään ilmaan yli metrin levyisen janan.

Tämä Carl Grimbergin jo vuonna 1926 aloittama ja muiden historioitsijoiden loppuunsaattama 24-osainen kirjasarja houkutteli aikoinaan useamman sukupolven historian pariin. Sellaisenaan se on omalla alallaan käsite.

Osa pitkää ketjua

Suvun alkujuuret ovat Tornion Oravaisensaaressa. Sittemmin heidän sukuhaaransa on asuttanut Ylitornion Kauvosaaren seutua viitisensataa vuotta.

Per Andersson Kauvosaari eller Vuopio eli tuttavallisemmin Pekka Antinpoika Wuopio, entinen Kauvosaari on Matin isoisoisä. Pekan lapseton täti adoptoi pojan Kauvosaaresta Pellon Nivanpäähän. Hänessä jatkui Kauvosaarien suku, joka adoption kautta vaihtui Vuopioksi.

Vanhan Vuopion tilasta on ensimmäinen maininta maakirjoissa vuodelta 1539. Virallisesti tila on mainittu Ruotsin maakirjoissa neljä vuotta myöhemmin.

Pekasta tuli aikoinaan ison talon isäntä. Matin arvion mukaan tilalla oli maita noin tuhat hehtaaria. Aikansa todellinen mahtitila siis.

Matin isä, Uuno Samuel Vuopio eli Vuopion Samppa oli aikanaan paikkakunnan ensimmäisiä motoristeja. Hän ajeli jo 1920-luvulla omalla Harley Davidsonillaan Torniossa ja Pellon järvikylissä.

Yhdellä Tornion reissulla hän tapasi Hailuodosta leivän perään lähteneen Hildan. Pari meni naimisiin, ja perheseen syntyi kolme lasta. Matti on heistä nuorin.

Sota sekoittaa pakkaa

Lokakuun 16. päivä 1944 saksalaiset polttivat perheen kodin. Se oli Nivanpään taloista viimeinen, jonka he tuhosivat. Matin isä oli alkanut rakentaa sitä kesällä 1939. Isän lähdettyä talvisotaan, Matin äiti ja naapurin kirvesmies rakensivat kesken jääneen talon loppuun. Talo valmistui alkukesästä 1944.

Matin isä osallistui kaikkiin kolmeen sotaan. Lapin sota loppui hänen kohdallaan Tornion maihinnousun jälkeen, jolloin hänet vapautettiin palveluksesta.

Hilda oli lähtenyt lapsineen Lapin sotaa pakoon joen toiselle puolelle Jarhoisiin. Sieltä he katsoivat kotikylänsä tuhoa. Matti oli silloin viisivuotias.

– Nähtiin rannalta myös, kun Rovaniemi loimusi. Meidät lapset komennettiin sisälle.

Sodan loputtua isä haki perheensä evakosta ja rakensi kivijalkaan poltetun talon uudestaan.

– Valtio korvasi talosta ikkunat ja ovet. Hyvä niinkin. Puutavaraa kun saima omasta metästä.

Saha soi

Sodan jälkeen Matin isä oli kuorma-autoyrittäjä. Hän osti myös veljensä kanssa Ruotsista sirkkelin. He alkoivat sahata lautaa jälleenrakennuksen suureen tarpeeseen.

Varsinaisen sahalanssin Matin isä perusti Nivanpäähän suvun maille vuonna 1959. Hän ehti pitää sitä vain nelisen vuotta ennen kuolemaansa. Yritys siirtyi silloin Matille.

Saha menestyi ja laajeni. Puutavaraa meni Norjaan ja aina Hollantia myöten.

– Minulla oli 4–5 työmiestä sahalla töissä.

Sahan ensimmäisinä vuosikymmeninä rakennusbuumi oli kova. Uusia taloja rakennettiin paljon.

– Kun ihmiset rakensivat taloja, puut tuli omasta metästä. Vuopio sahas ja höyläs ne.

Maatalouden murros vähensi sahatavaran tarvetta. Vienti Norjaan loppui, kun isot ruotsalaiset sahat alkoivat kilpailla hinnalla. 1970-luvulla maan vaurastuttua ihmiset alkoivat rakentaa kesämökkejä. Vuopion saha höyläsi hirren jos toisenkin siihen tarpeeseen. Tuolloin alkoi myös niin sanottu rahtihöyläys Ruotsiin. Vuopion saha teki paneelia ruotsalaisten asiakkaiden omista puista.

Raskas fyysinen työ oli ottanut veronsa. Matin olkapää vaurioitui niin, ettei työ enää onnistunut. Sen lisäksi hänellä alkoi ilmetä rytmihäiriöitä.

Sahurin ura vaihtui entistä mielenkiintoisemmaksi eläkkeelle jäämisen myötä vuonna 1994. Hän oli tuolloin 55-vuotias. Hänestä kuoriutui täysipäiväinen historian harrastaja.

Historia aina mukana

Matti ei osaa sanoa, miksi hän on ollut lapsesta lähtien hyvin kiinnostunut historiasta.

Hänen lapsuutensa sijoittuu aikaan, jolloin taloissa ei ollut radiota, televisiosta puhumattakaan. Se oli värikästä ja yhteisöllistä tarinoiden aikaa. Ihmiset kokoontuivat taloihin tarinoimaan silloisista ja menneistä tapahtumista. Lapsen korvat kuulivat yhtä ja toista mielikuvitusta rikastuttavaa.

1900-luvun alkupuolella Skibotnin satamaan saapui valtamerilaivoja, jotka toivat pohjoiseen venäläisten tilaamia tarvikkeita. Pellolaisiakin hevosmiehiä oli kutsuttu kuljettamaan venäläisten tilaamaa tavaraa, kuten kangasta ja ampumatarvikkeita Kilpisjärveltä Karunkiin.

– Muistini mukaan setäni oli kaksi kertaa kuskaamassa tavaraa.

Tällaisilta reissuilta miehillä oli varmasti hyvin värikästä ja mielenkiintoista kerrottavaa vielä vuosikymmeniä tapahtumien jälkeenkin.

Kipinä historiaan jäi itämään nuoren pojan sydämeen.

Kuin toinen ammatti

Eläkkeelle jääminen oli uuden alku. Aikaa historian tutkimiseen löytyi lähes kokopäivätoimisesti.

– Jos olisin nuorena ollut lukumies, olisin suuntautunut historian puolelle.

Hän aloitti omat tutkimuksensa yli 20 vuotta sitten.

– Istuin sahan taukotuvassa ja kirjoitin asioita ylös vanhalla tietokoneella.

Matti on kuulunut Pohjois-Suomen historialliseen yhdistykseen lähemmäs 40 vuotta. Yhdistyksen julkaisu Faravid on hänen vakiolukemistoaan.

Matti osallistui vapaaehtoisena arkeologisiin kaivauksiin Kilpisjärven Juovvagielaksella kesinä 2011–12. Ryhmä löysi Lapin historiankirjoitusta muuttavia saviastioiden kappaleita ja kiviesineitä jopa 6500 vuoden takaa. Löydön myötä kampakeraamisen asutuksen raja muuttui aikaisemmin arvioitua satoja kilometrejä pohjoisemmaksi.

Harrastus on muuttunut intohimoiseksi kuin ammattimaiseksi työskentelyksi.

Uskonpuhdistuksen maininkeja

Viimeisin intohimon kohde miehellä on ollut sukeltaa kveenien juurille, ehkä syvemmälle kuin nykytiedekään on päässyt.

Matin tutkimukset yltävät aikaan, jolloin Eurooppaa laitettiin urakalla kirjaimellisesti uuteen uskoon. Katolinen kirkko oli joutunut uskonpuhdistuksen miinakentälle, ja Martin Lutherista lähtenyt reformaatio ravisutti laajalti silloista Eurooppaa.

Uskonpuhdistusta käytettiin voimallisesti myös poliittisiin tarkoitusperiin. Näin toimi myös Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa, joka toteutti uskonpuhdistuksen Ruotsissa. Kaupan päällisiksi hän valtiollisti kirkon omaisuuden ja asetti itselleen uskollisia vouteja hoitamaan verotusta. Tässä kohdin juttu palautuu Matin selvitykseen.

– Kustaa Vaasa tiukensi otetta kansastaan myös Itämaalla eli nykyisen Suomen alueella.

Lappalaisten verotusoikeus oli ennen Kustaa Vaasaa niin sanotuilla birckarleilla. He olivat tiettyjen sukujen itsenäisiä kauppiaita. Kyseinen kuningas otti heidän verotusoikeutensa itselleen.

– Hän alkoi hoitaa Tornionjokilaaksoa kuin omaa maatilaansa.

Kysymys kveenimaasta

Kveenimaa tarkoittaa Matin mukaan alavaa maata. Hänen väitteensä on, että historian lähteissä mainittu kvenland tarkoittaa jokilaaksoa ja Perämeren pohjukkaa.

– Olemme tavallaan kveenejä eli alavanmaan asukkaita.

Kirjassaan hän kertoo, että viikingit nousivat aikoinaan Torniojärven länsipäähän ja sitä kautta jokilaaksoon ja sen suistoalueelle.

– Suomalaisten tutkijoiden mielestä norjalaiset ja islantilaiset saagat ovat satuja, mutta sikäläiselle tutkimukselle ne ovat historiallisia dokumentteja.

Tutkimustensa edistyttyä hänellä on herännyt ajatus, jospa alavalla maalla on tarkoitettu myös Etelä-Pohjanmaata. Kven-sanan alkujuuri on kuulemma indouerooppalainen sana hwaino(o).

– Sana vainolainen on lähellä tätä. Entäpä jos he ovatkin eteläpohjanmaalaisia? Olivathan he kovia tappelemaan.

Lisäarvoa keskiajan tutkimukseen

Matin löydökset päätyivät heinäkuussa julkaistuksi kirjaksi Birckarlien ja kveenien jalanjäljissä. Hanke virisi pari vuotta sitten sukuseuran kokouksessa, jossa Matti tutustui historianopettajana työskennelleeseen Virpi Kaartiseen. Hän näytti Kaartiselle kirjoittamiaan tekstejä. Kaartinen puolestaan näytti tekstit ystävälleen, Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteellisen aluetutkimuksen emeritusprofessori Heikki Eskeliselle.

”Tekstiä ei tullut hylätä piirongin laatikkooon. Se on pahuksen hyvä keräelmä. Vuopio on keksinyt kaikkea uutta”, Eskelinen toteaa.

Hänen mukaansa Suomen keskiaikaa on tutkittu huonosti, sillä resursseja ei ole ollut riittävästi.

”Kirjaan koottu materiaali on nyt tutkijoiden ja aiheesta kiinnostuneiden käytössä”, hän jatkaa.

Eskelinen arvostaa sitä, että nyt julkaistussa kirjassa ”kaikki” on keskitetysti koossa. Aiemmin tieto on ollut pirstaleisempaa.

Geenit kertovat

Sukututkimuksen uusin suuntaus on geneettinen sukututkimus, joka on noussut historiallisen sukututkimuksen rinnalle. Se on yksi Matinkin mielenkiinnon kohde.

Geenitutkimus pyrkii muun muassa selvittämään kansojen sukulaisuuksia ja alkuperää tutkimalla isä- ja äitilinjojen niin sanottuja haploryhmiä.

– Keski-Euroopassa, Saksassa ja Hollannissa ihmiset ovat perimältään R1b-tyyppiä, Suomessa pääasiassa eri tyyppiä.

R1b-klaani on skandinaavista tai muuta indoeurooppalaista alkuperää. Suomessa sitä tavataan eniten Etelä-Pohjanmaalla. Matti itse kuuluu tutkimaansa R1b- ryhmään.

Tornio oli aikoinaan ikivanha markkinapaikka, jossa esimerkiksi turkikset vaihtoivat omistajaa. Pohjoisen metsästäjät myivät niitä etelään ja ulkolaisille Hansa-kauppiaille. Samalla perimäainekset sekoittuivat.

– Mie olen karhunkaatajien sukua! metsästystä aiemmin aktiivisesti harrastanut historioitsija kiteyttää lopuksi.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy