• Aavasaksalta-2
  • vene ja kuuka
  • Ilmakuva Pellosta
  • talo ja vesi
Toimittaja: Anna-Maria Vainionpää

Vilho Matinlompololle luonto on osa häntä itseään.

MATINLOMPOLO – Ihminen voi joskus katsoa omaa elämäänsä kuin teatterin katsomosta. Homma rokkaa ja pelaa, mutta häiritsevä sivuääni vaatii tulla kuulluksi. Hän ehkä haluaisi kääntää elämänsä suunnan, mutta aika muutokselle ei ole oikea. Ajatuksen pitää kypsyä.

Vilho Matinlompolo kävi tämän prosessin läpi elämässään. Pitkän linjan sähkövoimatekniikan insinööri ja sähköalan myyjä sulki viime kesänä yhden oven perässään. Samalla aukesi toinen. Hän valmistuu tulevana syksynä eräoppaaksi.

– Se vaati akillesjänteen katkeamisen ja sydämen pallolaajennuksen, ennen kun aloin ymmärtää, Vilho toteaa pitkän ajatustyön lopullisista niiteistä ennen hyppyä uuteen.

Luontosuhde verenperintönä

Vilho on kasvanut isänsä mukana luonnossa liikkumiseen, metsästykseen ja kalastukseen. Hänellä on luontoon valtava oma palo.

– Isä vei kantamalla metsään. Luontosuhde on tavallaan ollut aina. Ilman sitä en olisi kokonainen ihminen, hän pohtii.

Vilho ja hänen vaimonsa Tuija ovat siirtäneet arvokasta suhdetta luontoon omille lapsilleen ja lapsenlapselle. Kaikki kolme lasta metsästävät. Viime syksynä jopa puolentoista vuoden ikäinen tyttärentytärkin oli mukana nylkemässä hirveä isoäitinsä kanssa.

– Ne on hienoja arvoja, mitä pystyy näin lapsille välittämään. On melkoinen pääoma, että lapsi näkee, mistä ruoka tulee.

Hänen lapsensa muistavat isän kanssa tehdyt erä- ja metsästysreissut varmasti paremmin kuin jotkut tavaralahjat. Tavara kuluu ja vanhenee, mielenkiinto vaihtaa kohdettaan. Luonnosta saadut muistot ja kokemukset ovat usein niitä, jotka kantavat vuosien tai vuosikymmentenkin taakse.

– Pojan paras metsästysreissu oli, kun repussani oli mukana vain sokeria.

Isä ja poika olivat lähteneet jahtiin. Pimeä ja sade olivat yllättäneet metsämiehet. Vilhon repusta oli löytynyt evääksi vain sokeria. Pala sokeria, ei hienoa ja kiiltävää, mutta sen kätkemä tunnelma kantaa edelleen.

Arvot uusiksi

Vilhon suhde luontoon on muuttunut vuosikymmenten saatossa.

– Saaliskeskeisyys on jäänyt.

Saalistuksen kohdekin on osin muuttunut. Jahtikauden ulkopuolella hän saalistaa metsään heitettyjä autonrenkaita ja roskia.

– Meillä on eräopasporukan kanssa uusi pöljä harrastus. Jaama porukan kesken kuvia, kuinka paljon ollaan kerätty roskia!

Luontosuhteen muuttuminen näkyy ympäristöeettisenäkin pohdintana. Metsien taloudellisen arvon rinnalle on noussut metsien itseisarvo.

– Mietin, mikä oikeus meidän sukupolvella on ollut hakata vaarat puhtaiksi, pistää metsät sileäksi. Meillä on ollut mahtavat metsät, joita omat lapseni eivät enää ole nähneet.

Metsänomistajana hän kuitenkin näkee edelleen metsien taloudellisenkin merkityksen. Hän haluaa omien metsiensä osalta suojella mahdollisuuksien mukaan niiden arvokkaimpia luontoarvoja.

– Metsäyhtiön kanssa olen sopinut, että riistatiheiköt, tervahautojen pohjat ja muurahaispesät merkitään gpsiin, ettei niiltä hakata.

Myyntiä, myyntiä, myyntiä

Vilholla on 24 vuoden ja 1 200 000 ajokilometrin kokemus liike-elämästä. 24 vuodesta liike-elämässä Vilho työskenteli 18 vuotta myyjänä. Työpaikat ovat sijainneet Torniossa, Kemissä ja Rovaniemellä.

Vuosien saatossa myyntityön luonne muuttui radikaalisti. Ihmisistä mitataan nykyään ulos kaikki irtiotettava. Oikeudenmukaisuuden periaate on menossa pois muodista vanhanaikaisena. Ihmisen arvo määräytyy pitkälti sen mukaan, kuinka paljon hän myy tai on kollegojaan tehokkaampi.

– Kaikki tekevät töitä yli kylkien, ollaan kuin Lontoon sumussa, hän päivittelee.

Elämän käännekohtia

Elämänmuutos ei tapahtunut hetken mielijohteesta tai kipuiluitta. Ensimmäisen irtioton hän teki vuonna 2011. Silloin muutos ei ollut pysyvä. Omien sanojensa mukaan rohkeus ei tuolloin riittänyt. Aika ei ollut kypsä. Se kylvi kuitenkin siemenen.

– Tuli mahtava tunne, voin päättää omasta elämästäni! Viimeisenä työpäivänä voin laittaa oven perässä kiinni ja todeta, että se oli tässä!

Ensimmäisen pyristelyn jälkeen hänen mietti, ettei silloinen työ ollut ollenkaan omaa hommaa. Siitä tuli vain huono olo.

Elämänarvot muuttuivat. Kysymys esimerkiksi uudesta hienosta autosta kävi toisarvoiseksi.

Vilho luki Tommy Hellstenin ajatuksista ja kävi kuuntelemassa hänen luentonsakin.

Oma elämä sai sanoituksensa, sitku, sitten kun -elämä. Kun hetken vielä pyristelee, niin sitten alkaa oikea elämä. Se ei kuitenkaan alkanut, vaan siirtyi aina askeleen kauemmaksi.

Seitsemän vuotta myöhemmin, 15.7.2018 terveyden antaessa muutamia hälytysmerkkejä hän vihdoin luovutti työpaikkansa avaimet, sulki oven perässään – ja nauroi sydämensä pohjasta ajaessaan kotiin Rovaniemeltä. Hän oli vapaa mies!

Koulun penkille

Tuona päivänä tulevaisuus ei häntä huolettanut, vaikka tietoa siitä ei ollutkaan.

Onnenkantamoisena Tuija-vaimo sai viime kesänä kampaajaltaan infolapun syksyllä alkavasta eräopaskoulutuksesta Pellossa.

– Se oli kuin nyrkki silmään! Se tuntui pirskatin hyvältä, kuin itselle tehty, hän muistelee innostustaan kuultuaan koulutuksesta.

Hakuaika umpeutui pian. Vilho teki nopeasti hakemuksen. Viime syksynä alkanut opiskeluvuosi on ollut antoisa. Vaikka luonto on vahva osa Vilhon persoonaa, koulu on syventänyt tietämystä. Erityisen kiitoksen hän antaa opiskelukavereilleen.

– Koulussa on huippuporukkaa. Parhaat uudet ajatukset ovat tulleet heiltä. Itse en ollut ajatullut aikaisemmin välttämättä noin. Toisen silmin asia voi näyttää ihan erilaiselta.

Hän haluaa koulutuksen kautta vahvistaa edelleen omia vahvuuksiaan. Opiskelu on antanut myös lisää itsevarmuutta.

Hän haluaa olla opas, joka pystyy järjestämään tilaisuuksia tai retkiä, jotka jäävät asiakkaiden mieleen. Hän haluaisi tarjota asiakkailleen ainutkertaisia hetkiä ja saada asiakas ymmärtämään joidenkin hetkien aidon ainutlaatuisuuden.

Työharjoittelu vahvistanut

Suoritetut työharjoittelut ovat jo avartaneet hänen näkemystään ja vahvistaneet itseluottamusta. Työharjoittelun alkaessa Vilhoa arvelutti oma kielitaito.

– Tämmöisellä rallienglannilla pärjäsin ihan hyvin. Miten pienestä se voi ollakaan kiinni, hän muistelee keskusteluja englantia huonosti puhuvien ranskalaistenkin kanssa.

Kaikki tarpeellinen tuli ymmärretyksi. Keskinäinen vuorovaikutus oli hyvin antoisaa englannin sanavaraston mahdollisesta niukkuudesta huolimatta.

Ensimmäisen työharjoittelujakson hän teki Anne-Mari Kovalaisen Puolukkamaan pirteillä. Kokemus vahvisti, että nykyinen polku on juuri oikea. Onnistuneen harjoittelun jälkeen Vilho on saanut tehdä jo työkeikkojakin samassa paikassa.

– Asiakkaille mieleenpainuvimmat jutut voivat syntyä yllättäen mokausten tai pieleenmenemisten kautta, hän nauraa kertoessaan asiakastilanteista, jotka eivät menneetkään käsikirjoituksen mukaan.

Opiskelun kautta hän on löytänyt itsestään uutta. Työperäinen stressi on irrottanut puristavan otteensa.

– Tällainen mie olen, mikä mie oikeasti olen. En ole feikki. Kerron asiakkaille, että olen syntynyt ja elänyt täällä, ja toivottavasti kuolenkin täällä. En ole paikalle muualta tuotu opas.

Kotiseutu uusin silmin

Vilhon juuret ja elämä ovat olleet vahvasti Matinlompolossa. Hän on silti täysin yllättynyt, miten paljon ihmisiä tulee ympäri maailmaa Pelloon, vaikkei heitä katukuvassa näykään.

– Heidän kerrannaisvaikutukset ovat valtavia. Kaikille tippuu kuormasta jotain.

Hänen oma luontosuhteensa on laajentunut katsomaan paikkakuntaa turistin näkökulmasta.

– Enpä ollut ajatellutkaan, että joltain vaaralta näkee noin hienosti avautuvan maiseman. Paikkakuntalaisena seudun hienoutta ei huomaa, hän harmittelee.

Reppu täynnä tarinoita

Vilholla on aina sama nahkareppu mukana eräretkillään. Sen hän voitti 1980-luvulla. Se on tehty Keron nahkapajalla Pajalan Sattajärvellä. Reppu on käynyt sepällä hoidettavanakin jo kolme kertaa. Vilho ei hevin halua luopua rakkaasta reissukaveristaan.

Reppu tuli vakituiseksi retkikaveriksi yhden syksyisen yön kokemuksen kautta. Vilho oli ystävänsä kanssa hirvijahdissa. Koira juoksi ja juoksi yhä kauemmaksi hirven perässä. Tuli pimeä. Miehet etenivät maastossa jalkakopelolla. Mukana ei ollut reppua ja tarvittavia ensihädän tarvikkeita.

Sen jälkeen reppu on ollut ehdottomasti ja aina miehen mukana.

Sieltä löytyy kaikki tarvittava kompassista kirveeseen, sidetarpeista uusimpaan tarpeelliseen hankintaan, punkkipihteihin. Kulkeepa mukana niin sanottu kaatopullokin, taskumatillinen Monopol-konjakkia. Siitä otetaan vain korkillinen onnistuneen kaadon tai lohenvonkaleen kunniaksi.

Vilhon mukaan ystävänsä Reppu on kerännyt vuosikymmenten aikana mitä erilaisempia tarinoita.

– Se olis aika paksu kirja, jonka se voisi kirjoittaa, hän tuumaa luottoystävästään.

Punainen lanka

– Mie olen tutkinut, että ihmisen syntymästä saakka punainen lanka johtaa häntä tiettyyn suuntaan, hän avaa elämänfilosofiaansa.

Ihminen haluaa mennä tiettyyn suuntaan, mutta elämällä onkin jokin mieli, joka johdattaa päämäärätietoisesti jonnekin muualle. Kuin koukku lohen leuassa sen pyristellessä kalastajan siimaa vastaan.

Omat työvuotensa hän näkee itselleen henkisen ja ihmisenä kasvamisen paikkana.

– Kaikella on tarkoituksensa. Ne eivät ole olleet turhia vuosia.

Joka päivä uutta

Vilho on kalastanut lähes koko ikänsä. Lohensoutajana hän on kuulemma päässyt vähän alasta kiinni. Sitä kun on takana vasta 25 vuotta.

Vilhon yksi motto on, ettei päivää, etteikö jotain uutta oppisi. Niin myös haastattelupäivänä. Se päivä palkitsi avoimen mielen opettamalla lohestajalle kirurginsolmun teon. Nimi tullee siitä, että se on niin yksinkertainen ja näppärä tehdä.

Kun ihminen on löytänyt oman paikkansa universumissa ja mieli on avoin, polku aukeaa kuljettavaksi juuri oikea-aikaisesti. Vilho ei yritäkään paaluttaa omaa ammatillista tulevaisuuttaan.

– Sitä ei tiedä, mitä mie aikuisena vielä tehenkään!

Hän antanee oman elämänsä punaisen langan johdattaa onnistuneesti seuraavallekin rastille.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy