• Aavasaksalta-2
  • vene ja kuuka
  • Ilmakuva Pellosta
  • talo ja vesi
Toimittaja: Minna Siilasvuo

Markku Variksella on kaksi tohtorintutkintoa, joita ihmiset helposti säikähtävät. Helpompaa on esitellä itsensä poromieheksi.

YLITORNIO – ”Minulle iski työnakki kun menin neljännelle luokalle koulussa. Velipoika jäi auton alle ja minä sain lypsyvuoron illalla ja kesäksi myös aamulla. Olin noin kymmenvuotias. Kiukuttaa, ettei siitä ole kertynyt eläkettä”, Ainiovaaran peruskoulun äidinkielenopettaja Markku Varis muistelee omia kouluaikojaan.

Sattasen kyläkoulua ei enää ole, vaikka Sattanen on nykyään yksi Sodankylän suurimmista kylistä, ja koulua on yritetty pitää toiminnassa. Markku Varis ei pidä sitä välttämättä huonona asiana.

– Kun on isot yksiköt, on enemmän valinnan mahdollisuuksia. Yhdysluokkasysteemi ei oikein toimi. Ei siinä pysty enää opettamaan kunnolla.

Poromiehen poika Sattasesta

Markku Varis on syntynyt Sattasessa maanviljelijäperheeseen. Perheen isä oli alun perin poromies.

– Minulla on vielä itsellänikin poromerkki, mutta pääsiäisenä tein velipojalle valtakirjan myydä sen pois. Olin yhden kesän mukana vasanleikossa, mutta kun vertasin päälukua, kilohintaa ja oman elämän menoja, tulin siihen tulokseen, että yhtälö ei oikein toimi.

Päätoiminen poronhoito ei oikein elätä – paitsi jos poromiehellä on työssäkäyvä vaimo… Lisäksi pitäisi asua paliskunnan alueella.

– Moni on sivutöinään esimerkiksi eräoppaana tai kalastajana. Tuttavapiirissäni Sodankylässä on innostuttu kasvattamaan kaskinaurista, jolle on kauppareitti kunnossa Helsinkiin saakka. Yksittäinen kuluttaja ei käytä kaskinaurista kovin paljon, mutta suurkeittiöt kyllä.

– Poromerkkiäni pidettiin keinotekoisesti yllä. Osittain isän muistoksi, sillä hän oli melkoinen poromies. Osittain siksi, että Erkki Tiesmaan Poronhoitosanaston toimitustyö oli jo tiedossa, ja katsottiin oman poromerkin antavan sille uskottavuutta. Niin ystävällisiä poromiehiä on Sattasessa.

Kielen muutoksia

Markusta ei siis tullut poromiestä. Ei tullut maanviljelijääkään, sillä kiinnostuksen kohteet olivat toiset.

– Lähdin opiskelemaan ensin tiedotusoppia kansanopistoon, sillä haaveilin vähän toimittajan työstä. Olin aloittanut jo viimeisenä lukiotalvena avustajana Sodankylän paikallislehti Sompiossa. Ensimmäisenä opin, että toimittajan työ on duunarin, ei taiteilijan hommaa. Oli aika hurjaa, että piti opetella kirjoittamaan uudelleen.

Eihän se opettelu edes siihen jäänyt: myöhemmin piti oppia tieteellisen kirjoittamisen kiemurat ja lopulta taas palata kaunokirjallisen tekstin kirjoittamiseen.

– Elinikäistä oppimista… Kirjoittamisessa on tapahtunut muutoksia, myös lehtikirjoittamisessa. Esimerkiksi kappalejaot ovat lyhentyneet jopa niin, että kappaleessa voi olla vain yksi virke.

– Vanha idea oli se, että ensimmäinen virke on ideavirke ja seuraavat tukivirkkeitä. Lehteä pystyi lukemaan siten, että luki vain ne ensimmäiset virkkeet ja pomppasi seuraavaan kappaleeseen. Nyt pitää lukea kaikki.

Lyheneviä virkkeitä

Markku Varis kertoo kirjoittaneensa viimeiseksi jääneessä tieteellisessä teoksessaan muun muassa siitä, miten lehdistö on vaikuttanut suomenkielen kehitykseen. Tutkimuksen ja oppikirjan välimuodoksi luonnehdittu Kielen pilarit ilmestyi vuonna 2017.

– Otin Pohjolan Sanomien pääkirjoituksen ja suurin piirtein samantyyppisen aiheen Helsingin Sanomista ja laskemalla laskin niiden virkepituuksia ja kappaleitten virkemääriä. Kyllä siinä oli semmoinen ero, että Posari oli vähän monisanaisempi.

Sanoma Oy:n oma toimittajakoulu ei ollut siis vaikuttanut Kemissä niin paljon kuin Helsingissä.

Lehtityötä ja opiskelua

Markku opetteli toimittajan ammattia ja myös harjoitti sitä opiskelun ohessa kesätöinä.

– Aika merkittävä pätkä oli se, kun olin vuosina 1987–89 Oulun Ylioppilaslehden päätoimittajana. Siitä lähdin Kainuun Sanomiin kesätoimittajaksi ja tuuraajaksi. Siellä pörräsin vuoteen 1995. Viimeisessä pätkässä vuonna 1994 ehdin olla siellä ulkoministeriön palveluksessa Eurooppa-tiedottajana. Se oli jännää aikaa.

Eurooppa-tiedottajan pestissä maatalouspolitiikka tuli tutuksi, sillä valtakunnallinen keskustelu pyöri melko lailla maatalouden ympärillä. Työn Eurooppa-tiedotuksessa piti loppua, mutta se sai jatkoaikaa. Markku ei kuitenkaan ollut enää innostunut jatkamaan.

– Ehdin olla kolme viikkoa työttömänä kun Kainuun Sanomista soitettiin, että voisinko tulla tuuraamaan maataloustoimittajaa. ”Kun sinä olet ollut siinä Eurooppa-tiedotuksessa, sinä tiedät maatalouspolitiikasta kaiken.” Niin se vähän oli.

Markku oli tammikuusta elokuun loppuun Kainuun Sanomissa, mutta kesällä muuan tuttava Oulun yliopistolta tuli käymään ja sanoi, että yliopistolla tarvittaisiin tuuraajaa.

– Olin silloin tekemässä lisensiaattityötä. Niinhän minä lähdin yliopistolle ja sinne jäin nalkkiin. Lehtijuttuja olen kuitenkin välillä yrittänyt kirjoittaa, ettei tuntuma katoa. Tein juuri Sompioon haastattelun kahdesta kenraalista.

Ylitorniolta ei puutu mitään

Lehtityö pysyi vireillä yliopistollakin, sillä Markku ohjasi kursseja, jotka liittyivät jollakin tavalla journalismiin.

– Väitöskirjani aineisto on suurelta osin sanoma- ja aikakauslehdistä.

Kun aika yliopistolla tuli täyteen, Markku katsoi parhaaksi siirtyä koulun opettajaksi.

– Hain paikkoja sieltä täältä, ja viime kesänä tärppäsi niin, että pääsin Ylitorniolle vuodeksi sijaiseksi. Mielelläni tulinkin, sillä Länsi-Lappi on sodankyläläiselle vähän tuntemattomampaa seutua. Tunnen paremmin Itä- ja Pohjois-Lapin.

Vuosi Ylitorniolla on ollut antoisa.

– Ei haittaa, vaikka tämä on pieni paikka Oulun jälkeen. Ei ihmisen ystäväpiiriin sovi kuin korkeintaan kymmenen ihmistä ja he ovat olemassa tuolla jossakin Facebookin päässä. Täällä pystyy harrastamaan kaikkea, mitä haluankin harrastaa. Tärkein on kirjasto.

Nirso lukija

Markku Varis tunnustaa olevansa nykyään nirso lukija. Jos kirja ei kolahda alussa, hän heittää sen pois.

– Maailmassa on niin paljon kirjoja, että eiköhän sieltä löydy joku hyväkin. Teknisesti Suomen kirjallisuus voi nykyään tosi hyvin. Taitavia tekijöitä on vaikka kuinka paljon. Oikein keljuttaa, kun he ovat niin hyviä, ettei itse pääse loistamaan…

Variksen uusin kaunokirjallinen teos, Sammakkolampi, on hänen paras kirjansa – ainakin toistaiseksi. Sen tekeminen kesti kauan, sillä hän kirjoitti samaan aikaan Poronhoitosanastoa ja väitöskirjaa.

– Sammakkolammessa ei ole yhtään turhaa liuskaa. Tein sitä niin, että puhuin aika paljon Aune-tätini kanssa. Hänellä oli ihmeen hyvä muisti, mikään ei ollut hukassa. Isoäiti taas oli sellainen, että jos hän ei muistanut jotakin, hän valehteli.

Tekeillä historian ja scifin liitto

Tulevaisuuden haaveissa siintelee seuraavan teoksen valmistuminen. Kustantajan syystiedotteessa on jo siitä tekstiä, mutta kirja ei ole vielä ihan valmis.

– Nykyinen painotekniikka on onneksi nopeaa ja syksyyn on vielä pitkä aika. Kirja on historiallisen teoksen ja scifin sekoitus, joka alkaa jääkauden lopusta, kun meri on sulamassa, ja päättyy jonnekin tulevaisuuteen, kun tapahtuu kauheita.

Tuleva kirja sijoittuu Pyhäjoelle. Markku Variksella on siellä tuttavaperhe, jonka kanssa hän on käynyt merellä useita kertoja.

– Pyhäjoelle sijoittuu myös historiallisesti tärkeä paikka, Hanhikivi. Monet väittävät, että se on Pähkinäsaaren rauhan raja, mutta se on pikkuisen kiistanalainen asia. Idea on vanha kuin mikä, mutta sitten sinne ruvettiin yllättäen puuhaamaan ydinvoimalaa.

Joskus myöhemmin Ylitorniokin pääsee kirjan tapahtumapaikaksi, mutta siihen menee vielä aikaa. Aineistosta ei kuitenkaan ole puutetta.

– Jotenkin veikkaan, että aihe liittyy rikollisuuteen ja salakuljetukseen. Ylitornio on kirjallisesti tosi hieno paikka: Väinö Kataja, Annikki Kariniemi, Rosa Liksom, Matti ja Olavi Jama.

Kotiseudun kirjailijoita

Syksyllä ja keväällä Markku Varis luetutti oppilaillaan ylitorniolaisia kirjailijoita.

– Kyllä he tykkäsivät siitä, että saivat lukea omalta kotiseudultaan jotakin. Varsinkin Kataja teki vaikutuksen, mistä olin oikeastaan vähän yllättynyt. Olisin odottanut, että he olisivat innostuneet enemmän Liksomista.

Opettaminen Ylitorniolla on vaikuttanut Markku Varikseen siten, että hän on ruvennut seuraamaan enemmän nuorten elämää ja maailmankuvaa.

– Eihän täällä tapahdu mitään, jos nuoriso ei saa ääntään kuuluviin. Heidän toiveittensa mukaanhan tätä maailmaa pitäisi rakentaa. Tällaiset vanhat gubbet joutavat jo pois.

Markku tunnustaa, että jos hän jostakin haaveilee, niin siitä, että nuorista kasvaisi fiksuja ja filmaattisia aikuisia.

– Otetaan vaikka kaksi esimerkkiä: keväällä järjestetty ilmastomarssi osoittaa, että he ovat fiksuja ja tämä kirjallisuusjuttu kertoo, että he ovat myös filmaattisia.

Paikallislehdillä on tehtävä

Paitsi nuoriin, Markku Varis uskoo myös paikallislehtiin.

– Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että paikallislehdillä on vielä suuri tehtävä edessään. Kun maakuntalehdet ovat ketjuuntuneet, paikallinen uutisointi jää paitsioon. Silloin tarvitaan Meän Tornionlaakson kaltaisia lehtiä kertomaan, mitä täällä tapahtuu. Se on aivan selvä tehtävä, ja jos on tehtävä, se on markkinarako.

Markku Variksen mielestä paikallislehtien kaikkialla Suomessa pitäisi käyttää tilaisuus hyväkseen. Yrittäjien puolestaan pitäisi ymmärtää, että mitä ihmiset lukevat, sinne se ilmoitus kannattaa laittaa.

– Paikallislehdet ovat Sompion ajoista saakka olleet lähellä sydäntäni. Itse asiassa niin lähellä, että Oulussa ollessani teetin graduja paikallislehtien kielenkäytöstä – käytetäänkö esimerkiksi murretta paikallislehdissä enemmän kuin maakuntalehdissä. Väitän, että pieni murteellisuus tuo lehden lähemmäksi lukijoita.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy