• Aavasaksalta-2
  • vene ja kuuka
  • Ilmakuva Pellosta
  • talo ja vesi
Toimittaja: Anna-Maria Vainionpää

PELLO – Lahja Leinonen (o.s. Kärpänen) syntyi vanhempiensa esikoiseksi joulun alla 1922. Itsenäinen Suomi oli juuri täyttänyt viisi vuotta. Seuraavan vuosikymmenen viimeisinä viikkoina alkoivat vuodet, joiden muisto ei tule koskaan katoamaan hänen mielestään. Sitä värittävät pelko sodan kauhujen paluusta ja toisaalta syvä kiitollisuus kuluneesta elämästä.

Lahjan ja hänen kolmen sisarensa lapsuus kului kuten muidenkin pienviljelijöiden lasten elämä Antreassa. Vanhemmat viljelivät maata ja pitivät pientä karjaa. Hänen isänsä kasvatti myös tupakkaa, mikä oli tuolloin yleistä paikkakunnalla. Talon naiset tekivät vaatteita, lakanoita, pyyhkeitä ja kankaita omista pellavista ja lampaanvillasta. Perhe myi kerran viikossa talon tuotteita kirkonkylällä.

Lahja sai vahvan hengellisen kasvatuksen. Elämä oli turvallista. Nuoren naisen haaveena oli saada tulevaisuudessa tehdä työkseen käsitöitä.

Käännekohta

Marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 1939 ohut lumikerros peitti kylän. Pian 17 vuotta täyttävä Lahja istui kotitalonsa rappusilla, kun hän kuuli Neuvostoliiton tulittavan Viipuria.

Edeltävä kesä ja syksy toivat levottomia uutisia. Kannaksella tehtiin linnoitustöitä ja järjestettiin suuri sotaharjoitus. Tunnelma oli uhkaava.

– Neuvostoliitto on tänään hyökännyt maahamme pommittaen sotilaallisia tukikohtia rajaseudulla sekä rauhallisia kaupunkeja tuhoten kouluja, levittäen sodan kauhua maahamme, ulkoministeri Eljas Erkko puhui radion englanninkielisessä lähetyksessä.

Yleisradio lähetti väestönsuojeluohjeita ja tiedotuksia pitkin päivää. Seuraavana päivänä eduskunta pakeni Kauhajoelle.

Elämä yllätti

Antreasta väkeä alettiin evakuoida joulukuun puolessa välissä. Lahja jäi isänsä kanssa hoitamaan talon kahdeksaa lehmää ja Sirkka-hevosta. Muu perhe lähti muiden antrealaisten kanssa sotaa pakoon Tammelaan. Heidän evakkomatkansa kesti kaksi vuotta.

Pelon ja epävarmuuden keskellä elämä yllätti Lahjan. Paltamolainen sotilas Tauno Leinonen oli Antrean hautausmaalla kunniavartiostossa, kun hän iski silmänsä Lahjaan.

– Mie, että mitä se minnuu vahtaa, Lahja naureskelee.

Nopea ihastus johti pian kutsuun lähteä yhteiselle kävelylle. Ensimmäisestä kutsusta Lahja kieltäytyi, mutta toiseen hänen oli pakko vastata myöntävästi.

– Istuimme kannolla ja kaikki oli sievää, hän muistelee seurustelunsa alkuaikoja.

Seurustelu johti nopeasti avioliittoon.

– Välirauhan aikana menin isän luvalla vihille, Lahja muistelee yhtä elämäänsä syvimmin vaikuttunutta käännettä.

Sodan kurimuksessa

Jatkosota katkaisi lyhyen rauhanajan. Tauno palasi rintamalle Syvärille. Lahja meni kenttäkeittäjäksi Antrean ja Viipurin väliselle linjalle kahdeksi vuodeksi. Toisin kuin lukuisat muut nuoret naiset hän ei liittynyt lottiin. Hänen isänsä kielsi liittymästä mihinkään järjestöön.

Linjalla palvelleet naiset asuivat parakeissa. Työpäivä kesti aamuvarhaisesta iltamyöhään. He näkivät ja kokivat sellaista, mitä kenenkään ihmisen ei tulisi elämässään kohdata.

– Rintama ei ollut kaukana. Paikalle tuotiin haavoittuneita. He olivat kovissa tuskissa. Kuolleita laitoimme arkkuihin, Lahja muistelee.

Huominen ei ehkä tule

Sota vie huomisen, tuo tullessaan näköalattomuuden. Varmaa ja totta on vain käsillä oleva hetki. Joskus se johti sosiaalisten ja moraalisten normien ja rajojen rikkomiseen. Lahjaa kehoitettiin ottamaan vihkisormuksensa pois palvelupaikassaan.

– Silloin sanoin, että mie olen sitä varten pannu sormukset sormeen, että ne pyssyy.

Kesäkuun 18. päivä 1944 oli päivä, jota Antreassa oltiin pelätty. Oli selvää, että sota ollaan häviämässä. Tuona päivänä tuli käsky kaikille antrealaisille lähteä pakoon lähestyviä neuvostojoukkoja. Kaksi päivää myöhemmin 30 kilometrin päässä sijaitseva Viipuri menetettiin.

– Viidennen komppanian sotilas tuli kesken kirkonmenon ilmoittamaan, että on lähdettävä. Valtasi kauhea hämmästys ja pelko. Kirkon ovella pappi siunasi jokaisen lähtijän.

Raamattu mukaan

Lahjan isä palasi kodin ulko-ovelta hakemaan sisältä mukaan ison perheraamatun. Sen lisäksi mukaan lähtivät talon lehmät ja hevonen.

Evakkoja kulki 40 kilometrin mittaisena katkeamattomana jonona; naisia, lapsia ja vanhuksia.

– Onneksi venäläiset ei ampuneet. Se oli Luojan varjelus.

Lahjan vastuulle annettiin huolehtia härkävaunuun ahdetusta kuudesta hevosesta. Hän nukkui vaunussa hevosten eteen levitetyillä heinillä. Juna joutui aluksi palaamaan takaisin, sillä rautatiesilta oli pommitettu.

Monien mutkien kautta hän saapui vihdoin Janakkalaan ja koputti hänelle osoitetun talon ovea myöhäisenä iltana. Satoi, ja hän oli uupunut pitkästä matkasta.

– Talon emäntä polki jalkaa ja tiuskaisi, että tänne ette tuu. Miksi lähitte kotoanne pois, olisitte pysyneet siellä, Lahja kertaa.

Rakas oma perhe

Sotien jälkeen Lahjan isä rakensi tyttärensä perheelle talon Janakkalaan. Sieltä he muuttivat Taunon työn perässä Tornioon. Hän sai töitä silloisesta Tie- ja vesilaitoksessa. Työnsä siirtyivät sittemmin Sieppijärvelle ja viimeisiksi työvuosiksi Pelloon.

Hämäläiset vaikuttivat jäyhiltä omaan eloisaan heimokuntaan verrattuna. Perhe kohtasi Sieppijärvelläkin kulttuurieroja. 1940-luvun lopussa rintamalinjat Kolarissa olivat värittyneet poliittisesti. Lahjaa moitittiin hänen käydessään kirkossa säännöllisesti. Tauno lukeutui ammattinsa puolesta työmiehiin, joten hänen oletettiin olevan poliittiselta väriltäänkin vasemmistolainen.

– Eksie tiiä, mihin joukkoihin kuulut, minulta tivattiin. Mie sanoin hänelle, että kuule kirkon ovella ei kysytä, mihin joukkoon sie kuulut, Lahja toteaa napakasti.

Kaikkea riittävästi

Lahjalle ja Taunolle syntyi kolme lasta ja kuusi lastenlasta.

Lahjan puheesta kuultaa syvältä kiitos rakkaasta aviomiehestä ja perheestä.

– Ei meillä ollut rikkautta, mutta kaikkea riittävästi. Meillä oli hyvä avioliitto.

Tauno oli luonteeltaan hyvin auttavainen, eikä hän korottanut koskaan ääntään. Tauno kuoli vuonna 2007. He ehtivät olla naimisissa 64 vuotta.

Lahja asuu nykyään tyttärensä Tertun ja tämän miehen Kalevi Kiviluoman luona Rovaniemellä. Tertun pojat lapsineen käyvät vierailulla tämän tästä.

– Mie olen tyytyväinen, että lapset käyvät vierailulla. He eivät ole hylänneet, vaikka olen jo vanha, tänä vuonna 97 vuotta täyttävä sotaveteraani tuumaa.

Äiti ja tytär viettävät aikaa Pellon kodissa erityisesti kesäisin. Lahja odottaa jo aikaa, jolloin voisi istuskella talon pihakeinussa nauttimassa lämmöstä.

Paluu kotiseudulle

Kun rajat aukesivat ja karjalaiset pääsivät katsomaan entistä kotiseutuaan, Lahjakin vieraili Antreassa neljä kertaa. Hänen kotitalonsa lisäksi kylään jäi pystyyn kaksi muuta taloa.

Omat muistikuvat olivat tehneet tepposensa.

– Lapsuuden tuttu kivi oli silloin niin suuri!

Metsät talon ympärillä olivat koskemattomat. Käki kukkui. Tunnelma oli haikea. Heidän talonsa oli pietarilaisen liikemiehen perheen kesäasuntona. Talon nuori rouva oli hyvin ystävällinen ja antoi ystävyyden merkiksi Lahjalle kapakalan kotiinviemiseksi. Moiseen herkkuun tottumattomina Lahja ja tyttärensä kuitenkin luovuttivat kalan eteenpäin viipurilaisessa hotellissa.

Sota jatkuu edelleen

Lahjalle on jäänyt mielen pohjalle pelko, että jotain pahaa tulee tapahtumaan. Joskus öisinkin hän herää siihen. Hänellä on myös pelko Venäjää kohtaan. Iän myötä se on vain vahvistunut. Hän kuuntelee hereillä ollessaan jokaisen uutislähetyksen. Hän haluaa tietää, onko Venäjä hyökännyt.

Sotien jälkeen ei ollut aikaa, eikä tietoakaan sodan aiheuttamista psyykkisistä vammoista. Suomi piti jälleenrakentaa. Elämän tuli jatkua, menneet unohtaa. Vammat jäivät hoitamatta ja arpeutuivat näennäisesti näkymättömiin. Vasta ikä ja ajallinen etäisyys menneeseen nostavat kipeät kokemukset osaksi tätä päivää.

– Minulle on jäänyt semmonen kauhu ja uhkakuva.

Sota-ajan kokemukset muistuttavat olemassaolostaan toistuvan ahdistavan muistikuvan muodossa. Lahja kertoo ajaneensa pyörällä kirkonkylälle, kun venäläisestä lentokoneesta alettiin tulittaa. Hän jätti pyörän tielle ja pakeni metsään. Hänen kantapäähänsä tuli osuma, mutta lopulta hän pääsi kotiin. Tästä kertoessa Lahjan kädet menevät jälleen ristiin.

Tauno Leinonen ei koskaan puhunut sodasta lapsilleen. Se oli liian lähellä. Tauno säilöi kokemansa kauhun kehoonsa kärsien myöhemmin kovista kivuista ja reumasta. Öisin hän näki painajaisia. Vasta vanhana miehenä hän puhui kokemuksistaan tyttärensä pojille.

Noottikriisi vuonna 1961 jännitti Suomen ja Neuvostoliiton suhteet. Leinosen perheessä tilanne näyttäytyi ”kauheana” jännitteisyytenä; mitä tapahtuu, tuleeko uusi sota. Uhkaava poliittinen tilanne raastoi aiempia haavoja.

Kaiken jälkeen kiitollisuus

Lahja ei ole katkera menneestä. Jäljellä on vain kaipaus. Taakse päin katsoessa kauniit asiat korostuvat tummaa pintaa vasten.

– Minulla on ollut erittäin hyvä elämä. Luoja on antanut terveyttäkin. Olen ristinyt käet monet kerrat. Luojan kiitos tässä ollaan, Lahja sanoo ja ristii kätensä.

Omasta kodistaan saama hengellinen opetus kantaa edelleen. Hän käy joka sunnuntai yhdessä tyttärensä kanssa jumalanpalveluksessa. Uskon lisäksi hän iloitsee saunasta.

Lahja Leinonen on saanut pitkän ja rikkaan elämän. Omien sanojensa mukaan hän on valmis lähtemään, kun kutsu käy. Hän on halunnut järjestää omat hautajaisensa virsiä ja kuolinilmoitusta myöten valmiiksi. Olo on levollinen.

Veteraanipäivänä 27.4.2019 presidentti Sauli Niinistö myönsi Lahja Leinoselle Suomen Valkoisen ruusun ritarikunnan I luokan mitallin. Se on ansaittu uhrauksin, jotka ovat edelleen läsnä palkitun sotaveteraanin elämässä.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy