• Aavasaksalta-2
  • vene ja kuuka
  • Ilmakuva Pellosta
  • talo ja vesi
Toimittaja: Kaisu Niska

Eeva-Liisa Saari muutti Lantonvainion palvelukotiin noin vuosi sitten ja viihtyy talossa erittäin hyvin.

YLITORNIO – Eeva-Liisa Saari makoilee huoneensa sängyllä ja katselee televisiosta mäkihyppyä. Vieraan tullessa hän mykistää televisiosta äänen ja nousee istumaan. On aika muistella vähän menneitä aikoja, lapsuutta ja muuta elämää.

Saari syntyi vuonna 1935 Keisun perheeseen Kaulirannalla. Isä oli autonkuljettaja, mutta kotona oli myös maanviljelystä, lehmiä ja aina pari sikaakin. Niiden hoitaminen oli perheen äidin tehtävänä.

– Maanviljelys oli silloin pääelinkeino kylällä.

Lapsuudestaan hän muistaa erityisesti kotona olleet possut, joista yksi tapettiin aina jouluksi ja tehtiin kinkuksi. Joulukinkku oli kyllä hyvää, mutta joskus sitä oli hieman vaikea syödä, olihan sillä ollut nimikin.

– Aina oli sääli, kun sika tapettiin. Yksi oli vielä erikoisempi, semmonen Emma-possu. Aina kun äiti lähti kauppaan, Emma seurasi perässä. Se tuli myös sisälle, jos ovi oli auki.

– Emman kanssa piti olla piilosilla heinäaikaan. Mie menin tuutteron taka piiloon ja Emma haki, se kiljui ja haki minua, Saari muistelee.

Mutta kinkku tuli jouluna Emmastakin.

Muistoja koulutieltä

Kauppoja oli kylällä useampiakin ja kylä oli elinvoimainen ja vilkas. Lapsiakin oli paljon, tosin Keisun perheessä vain kaksi – Eeva-Liisa ja pikkuveli Juhani.

Ensimmäinen koulu, johon pieni Eeva-Liisa lähti opintielle, oli Marjosaaressa. Ensimmäinen opettaja siellä oli Kerttu Vanhatalo.

Marjosaaren koulun jälkeen oli edessä kyläkoulu keskellä kylää. Siellä viimeinen opettaja Eeva-Liisalla oli Nivan Esteri.

– Rautatie päättyi Ahon varastojen taakse. Kauppias Aholla oli resiina ja me Putaanvainion lapset ajelimme resiinalla kouluun. Yksi joka oli siinä mukana, oli Nivan Veijo, hän on täällä Lantonvainiolla myös, Saari kertoo.

– Kyllä me vähän myöhästyimmmekin koulusta silloin, mutta se oli hauskaa.

Hauskoja muistoja on kouluvuosilta enemmänkin, mutta ihan kaikki ei ollut hauskaa.

– Sielä oli yksi opettaja, joka tukisti poikia ja tyttöjäkin, Saari muistaa.

Kyseinen opettaja oli kuitenkin ”jotenkin sairas”, siksi hänen hermonsa olivat niin kireällä.

– Yksi koulukaveri pani hakaneuloja korvalehdestä läpi, Saari päivittelee.

Tuumaamme yhdessä, että tuo koulukaveri taisi olla Suomen ensimmäisiä punkkareita.

– Niin se varmasti oli. Nykyään nuorilla on vaikka minkälaisia lävistyksiä ja tatuointeja, ei silloin ollut kenelläkään.

Oppikoulusta talouskouluun

Oppikoulua Eeva-Liisa Saari ehti käydä kaksi vuotta, mutta sitten hänelle tuli jonkinlainen munuaisten toiminnan häiriö – munuaistauti – ja hän joutui olemaan puoli vuotta pois koulusta.

– Mie olin siinä ajassa jäänyt paljon jälkeen, niin että koulunkäynti ei sitten enää kiinnostanutkaan, Saari muistelee.

Hän päätti kuitenkin pyrkiä talouskouluun ja pääsikin sinne. Puoli vuotta kului Oulussa, ja koulusta valmistuttuaan hän olisi päässyt Tuiran lastenkotiin töihin. Ajatus työstä lastenkodissa ei kuitenkaan miellyttänyt.

– Mie olin sitten aina välillä jossakin ravintola-alalla, olen ollut Kievarissakin tekemässä ruokaa. Kaulirannalla oli Kotibaari, jossa olin myös töissä.

Kohtalo kuljetti

Eeva-Liisa oli kahtena kesänä lomittajana Kaulirannan postissa. Sinne asteli salskea nuori mies, Veikko Saari, ja hänen silmänsä kiinnittyivät nuoreen Eeva-Liisaan.

– Opettaja Tissari sanoi, ”pari tuosta tullee ko nuolee postimerkkiä päiväkauvet”, Saari naurahtaa ja tuumaa, että kaksi nuorta yhdessä, tietäähän sen.

Pari meni naimisiin vuonna 1958.

Sen jälkeen Postin työpaikat kuljettivat pariskuntaa eri puolilla Suomea. Muutto tapahtui aina muutaman vuoden välein.

- Kuusamossa oltiin kolme vuotta, Kaamasessa kolme, Enontekiöllä kuusi, Saari muistelee.

Sitten vielä Juuniemi, Rovaniemi ja takaisin Ylitorniolle.

– Kuusi tai seittemän kertaa on muutettu. Mie jo sanoin, ettei vaikuta purkaa laatikoista tavaroita, kun kohta kuitenkin taas lähetään.

– Veikko oli menevä mies, se halusi vaihtaa paikkakuntaa useasti. Virkailijat sai niitä Postin paikkoja hakea ja Veikko haki. Se oli konttoripäällikkönä ja mie postissa virkailijana. Viimeksi oltiin täällä Ylitorniolla.

Enontekiötä Saari muistelee erityisen kivana paikkakuntana. Siellä oli tarjolla maisemia ja liikunnallista toimintaa.

– Kun Veikko sai postin ovet kiinni, hän hyppäsi suksien päälle ja lähti hiihtämään. Kova mettämies hän oli myös.

Kun Venäjällä tehtiin suuri ydinkoe Novaja Zemljalla 1961, Saaren perhe asui Kaamasessa.

– Me kuultiin se pommin räjäytys Kaamasessa. Sitten myöhemmin lappalaisilta käytiin ottamassa näytteitä, että onko niissä radioaktiivisia aineita, mutta meistä ei otettu.

Lantonvainiolle vuosi sitten

Pariskunnalle syntyi kolme lasta, ensin poika vuonna 1960 ja sitten tyttäret 1962 ja 1969. Tytöt ovat nyt Helsingissä ja poika Rovaniemellä.

Veikon kuolemasta on nyt neljä vuotta. Eeva-Liisa jäi yhteiseen osakkeeseen yksinään, mutta lankesi ja loukkasi jalkansa. Sen jälkeen lapset olivat sitä mieltä, että äidin ei ole hyvä asua yksin.

– Vuosi tulee nyt siitä, kun tulin tänne.

Hän muistaa, että oli alkujaan ensin sitä mieltä, että kyllä hän voi asua yksin, mutta sitten ajatus pimeistä syksyistä ja yksinäisistä illoista ei enää niin miellyttänytkään.

– En tiä, pitääkö nykyään olla kukkapuska mukana, ennenkuin voi mennä kylään. Vai eikö vain enää välitetä naapurista?

– Olen tyytyväinen, kun pääsin tänne. Täällä on kodikasta ja hyvä olla, ja henkilökunta on aivan mahtavaa. Täällä tuntuu, että on aivan kuin kotona.

Talossa saa erittäin hyvää ruokaa ja varmasti tarpeeksi, nälässä ei tarvitse olla. Hoitajat välittävät asukkaista ja osoittavat sen monella tavalla.

– Ei vanha ihminen tarvitse paljoa. Kun taputtaa selkään tai pistää käden kaulalle, päivä on pelastettu, Saari naurahtaa.

Häneltä saatiin vähennettyä lääkemäärääkin, kun talon johtaja suoritti lääkelistan tarkistuksen.

Rennosti ja voimakkaasti

Saarelta leikattiin rintasyöpä kuusi vuotta sitten. Hän käy edelleen kontrollitarkastuksissa, mutta ainakaan toistaiseksi syöpä ei ole iskenyt uudelleen.

– Mutta se tulee, mikä tulee, turha sitä on ruveta miettimään ja suremaan asioita. Mie elän ja nautin elämästä niin kauan kuin olen.

– Tykkään, että pitää elää rennosti ja voimakkaasti, eikä kytätä toisten tekemisiä. Ei minun tarvitte huolehtia toisten asioista. Jokaisella on oikeus elää niinkö haluaa.

Eeva-Liisa Saari tuumaa, että hänellä on ollut hyvä elämä. Avioliitto kesti lähes 60 vuotta, eikä siitäkään ole Eeva-Liisalla moittimista.

– Se oli hyvä liitto, Veikko oli hyvä mies. Tietenkin joskus oli sanaharkkaa, mutta kenellä ei olisi. Jos joku väittää, ettei ole koskaan puolison kanssa riidellyt, niin valehtelee kyllä. Mutta asiat pitää osata sopia ja pyytää anteeksi, Saari toteaa painokkaasti.

Tapio Rautavaara laulaa ”En päivääkään vaihtaisi pois” ja Eeva-Liisa Saari toteaa, että asia on hänellä aivan samoin. Hän ei vaihtaisi elämästään päivääkään.

– Elämäni on ollut hyvä.

Paikallisuutisia

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?