• Aavasaksalta-2
  • vene ja kuuka
  • Ilmakuva Pellosta
  • talo ja vesi
Toimittaja: Anna-Maria Vainionpää

Maisa-koira on Riitan ja Erkin henkilökohtainen personal trainer ja kuntohoitaja.

PELLO – Riitta ja Erkki Kitkiöjoki ovat niin monessa mukana, että äkikseltään heitä luulisi paikkakunnan alkuasukkaiksi. Vaikka heidän kotiseutunsa ovat kaukana toisistaan, heitä yhdistävät kädentaidot, kiinnostus historiaan ja perinnetöihin sekä lähes kansalaisvelvollisuutena pitämänsä hyväntekeväisyystyö. Niin, ja yhteinen kuntohoitaja, Maisa.

Riitan lapsuudenkoti oli tyypillinen maatalousperhe Sonkajärven Sukevalla. Lähimpään naapuriin oli viisi kilometriä, joten parhaat – ja ainoat – leikkikaverit olivat vasikat ja lampaat sekä hänen kaksi sisartaan. Kansakoulun ensimmäiset kaksi luokkaa tyttö kävi 60 kilometrin päässä sijaitsevasta mummolastaan käsin. Luokat olivat niin sanottuja supistettuja, jolloin opetusta oli kuusi viikkoa syksyisin, kuusi keväisin.

Sukeva on varmaan piirtynyt maailmankartalle vankilansa vuoksi. Riitan lapsuudessa luottovankeja kävi heidän tilallaan töissä keräämässä kuntoisuuspisteitä. Nämä ”pyttyläiset” olivat elinkautisvankeja, mutta kelpo työmiehiä.

– Eräällä vangilla oli vain tarttunut narunpätkä käteen, eikä hän ollut huomannut narun toisessa päässä olevaa hevosta, Riitta nauraa.

Kouluvuosien jälkeen Riitta lähti opiskelemaan Kätilöopistoon Helsinkiin. Yksi hänen opiskelukavereistaan oli kotoisin Kittilästä. Hänen kauttaan Riitalle syttyi ajatus kesätöistä Muoniossa, jossa hän työskenteli myöhemmin kohtalokkaaksi osoittautuneen kuukauden ajan.

– Niin, yksi viikko meni hukkaan, kun tutustuimme toisiimme vasta Riitan toisella harjoitteluviikolla, Erkki veistelee.

Kesätyöt päättyivät, ja valmistumisen jälkeen seuraavana syksynä Riitta sai töitä Turun keskussairaalasta.

Vanhapoikasukua Muoniosta

Erkki syntyi pienviljelijäperheeseen vanhempiensa kuopukseksi. Äiti hoiti karjan ja lapset. Isä puolestaan oli Muonion viimeinen poropaimen. Apunaan hänellä oli perheen porokoira tai välillä kaksikin.

Erkki nimeää itsensä pula-ajan lapseksi. Hän oli Lapin sodan aikana evakkona Ruotsissa vajaan vuoden. Kotiinpalaajaa odotti kuin ihmeen kaupalla vain joitakin vaurioita saanut kotitalo.

Sodan jälkeen kaikki tarpeellinen oli kortilla.

– Ei ollut leikkikaluja. Potkimme nahkapalloa, hän muistelee.

Hän muistaa kirkkaana sen päivän, kun sai potkittavakseen ensimmäisen kumipallon.

Kylän lapset kehittivät itse leikkinsä ja seikkailunsa. Erkkikin luuli velipoikansa kanssa löytäneensä jonkin mielenkiintoisen esineen puun oksahangasta. Velipojan harteille noustuaan hän sai esineen käsiinsä ja heitti sen korkealta maahan. Löytö paljastui myöhemmin kranaatinheittimen herkistetyksi kärjeksi, joka ei räjähtänytkään maahan osuessaan.

– Me olimme periytyvää vanhapoikasukua. Kaikki setäni olivat vanhojapoikia. Minullekin oli itsestäänselvää, että minun olisi jatkettava heidän uraansa, Erkki naureskelee.

– Meillä oli taas suvussa vanhojapiikoja, Riitta heittää väliin.

Riitan kesäpesti muutti miehen urasuunnitelmat. Yhteisen kolmen viikon jälkeen Erkki aloitti syksyllä opinnot teknisessä opistossa Helsingissä.

– Turku ja Helsinki olivat nähtävästi liian lähellä toisiaan, Riitta vitsailee.

Niinpä pariskunta vihittiin pääsiäisenä 1971.

Pesä ja työt Pellosta

Erkin valmistuttua teknikoksi pariskunnan oli päätettävä, mistä löytää yhteinen pesä. Pello valikoitui vaihtoehdoksi, sillä paikkakunnan työtilanne oli suotuisa. Erkki aloitti työt silloisessa Posti- ja telelaitoksessa, Riitta kätilönä Pellon synnytysosastolla.

Ennen teknistä koulua Erkki työskenteli puhelinasentajana. Vuodesta 1961 aina vuoteen 1993 hän oli saman työnantajan, silloisen Posti- ja telelaitoksen palveluksessa.

Noina vuosina hän sai olla todistamassa valtavan muutosaallon veivipuhelimista telealan täysimittaiseen digitalisaatioon.

– Silloin oli enemmän kanssakäymistä kuin somessa nykyään, Erkki kertoo.

Nykyisessä Soikan talossa sijainneessa keskuksessa työskenteli 14 naista. Heille kylän avainhenkilöt ilmoittivat kulloinkin, mistä talosta heidät tavoittaa tarpeen niin vaatiessa.

1980-luvulla Telelaitos rakennutti isommat toimitilat nykyistä poliisilaitosta vastapäätä ajatuksella, että ne riittäisivät 50 vuodeksi silloiselle tekniikalle. Kehitys harppoi suurilla saappailla eteenpäin. Laitteet pienenivät. Ihmistyö kävi turhaksi. Digitalisaatio nauroi 1980-luvun alun suunnitelmille.

Uusille urille

Täyttäessään 50 vuotta Erkki sai pitkäaikaiselta työnantajalta ”lahjan”, lopputilin lomakorvauksineen. Tuolloin laitoksen toiminta Pellossa loppui, ja vähitellen kaikki työntekijät irtisanottiin.

– Ensimmäinen ajatus oli, ettei tapahtunut ole oikeudenmukaista. Aloin listata vihkoon kaikki tekemättömät työt, joihin työttömänä olisi ollut aikaa, Erkki muistelee.

Sen listan hommat ovat edelleen tekemättä, sillä töitä löytyi nopeasti yllättävältä taholta. Hän sijaisti silloista kunnan elinkeinoasiamiestä vuoden ajan ja teki yläasteella sijaisuuksia. Niihin häntä valmisti Rovaniemen teknisessä opistossa suoritettu insinöörin tutkinto.

Vanhan sanonnan mukaan onni suosii valpasta mieltä. Onnekkaat sattumat siivittivät toisiaan. Erkki lähti opiskelemaan Kemiin digitaalista signaalinkäsittelyä ja suoritti samalla ammattikorkeakoulututkinnon.

Näiden opintojen jälkeen työura aukesi Kemin teknisen oppilaitoksen opettajana, joka muodostuikin eläkeviraksi.

– Kaikella on tarkoituksensa. Koskaan ei tiedä, mikä johtaa seuraavaan hyvään asiaan, Riitta vahvistaa hymyillen.

Kätilönä Riitan työura on ollut miestään suorempi. Hän aloitti kätilönä, mutta työskenteli myös neuvolassa ja terveyskeskuksen vuodeosastolla. Työuran viimeiset parikymmentä vuotta hän oli silloisen kotisairaanhoidon toinen sairaanhoitaja.

– Sain nähdä työurallani koko ihmisen elinkaaren vauvoista vanhuksiin.

Kansalaisvelvollisuuksia

Riitta ja Erkin ikäluokka on kokenut sota-ajan ja sen jälkeisen puutteen.

– Sodan jälkeen olimme saamapuolella. Saimme kaikenlaisia avustuksia. Kun on itekki jotaki saanu, haluaa sitä jakkaa etheenpäinki, Erkki kertoo.

Heidän lapsuudessaan oli käytäntönä auttaa. Silloin ei kysytty, maksaako joku tästä. Se oli kansalaisvelvollisuus.

Erkki on toiminut SPR:n aktiivina vuodesta 1962, jolloin hän aloitti verenluovutuksen. Sitä hän jatkoi niin kauan kuin Veripalvelun ikärajat antoivat myöten.

Hän on toiminut järjestön monissa vapaaehtoistöissä ambulanssikuljetuksista ja etsintäpalvelusta nykyiseen ystävätoimintaan asti.

Riitta on oman määritelmänsä mukaan SPR:n sivupersoona toimien tarvittaessa täydennysjoukoissa. Hänen sydäntään lähellä on Turtolan Marttojen toiminta.

– Niin SPR kuin martatkin ovat palvelustehtävä ja auttamishommaa, hän pohtii.

Suomen juhlavuonna martat muun muassa kutoivat sinivalkoisia töppösiä maamme synnytysosastoille uusille tulokkaille jaettaviksi.

Historia ja perinteet kiehtovat

Erkki on varsinainen monitoimiharrastaja. Hyväntekeväisyyden lisäksi hän toimii sekä seurakuntavaltuustossa että -neuvostossa aktiivisesti. Metsästys on ollut rakas harrastus läpi vuosikymmenten, mutta viime vuosina myös historia ja perinnetaidot ovat vetäneet häntä kiivaasti puoleensa.

Vuonna 2015 he saivat painosta Riitan suvun tarinan. Tällä hetkellä Erkki on mukana Pellon kunnan ja seurakunnan yhteisen historiikin kirjatoimikunnassa, jossa varsinaisena kirjoittajana on pellolaislähtöinen professori Matti Enbuske.

– Yhteishistoriikkina kirja on antoisampi. Siinä päästään historiassa aina 1400-luvun loppupuolelta lähtien tarkastelemaan alueemme menneisyyttä.

Asiat johtavat toisiin, avaavat uusia näkymiä. Kunnan ja seurakunnan historiikin työstäminen herätti kysymyksen, missä mahtaa olla Pellon varhaisin itäraja. Rajapyykit olivat ennen suuria kiviröykkiöitä. Niitä löytyy edelleen maastoista, mutta niitä on tutkittu hyvin vähän. Niinpä historian harrastajana mies on hikoillut ja tarponut neljä kesää yhdessä ystävänsä Juha Lindin kanssa etsien ja kuvaten rajapyykeiksi arvioituja kivikasoja.

– Ne ovat muinaismuistolain suojaamia kohteita. Olisi tärkeää saada ne merkityiksi karttoihin, etteivät ne jäisi esimerkiksi metsätyökoneiden alle lumisissa metsissä.

Idea Pellon varhaisimmasta itärajasta on laajentunut kattamaan erinäiset kiviröykkiöt aina Kaakamosta Muonioon.

– Onpa tullut vihjeitä jo Enontekiöltäkin, Erkki nauraa.

– Erkki käy kotona välillä nukkumassa, syömässä ja saunomassa, Riitta puistelee päätään miehensä 14-tuntisille tarpomisille 30 asteen helteessä.

Käsien taidetta

Riitan intohimo ovat käsityöt, joita hän on tehnyt ”aina”. Hän on käynyt Taito Lapin käsityökeskuksessa kymmenet vuodet. Se taitaa olla hänen toinen olohuoneensa.

– Siellä ovat samat ihmiset vuodesta toiseen. Se on hyvä porukka, se koukuttaa, Riitta hymyilee.

Erkin mukaan matonkutominen on maailman suurin ihme: mitä enemmän kutoo, sen enemmän tulee kuteita. Matonkutominen siis lienee sukua ikiliikkujalle!

Yhden kesän Riitta keitteli kasveista värejä ja värjäsi lankoja. Keittopadassa porisivat niin nokkoset, katajat, suolaheinä, suopursut kuin koivu ja leppäkin.

Erkin ”käsityöt” kulminoituivat vuosien ajan Tervaporvarit-miesporukan kautta. Aikaansaapa perinnetyöyhdistys lienee tuttu useimmille maaseutunäyttelyn vierailijoille. Heidän teemalliset, vanhoja toimintatapoja esittävät työnäytteensä ovat olleet arvokas linkki eilisen ja tämän päivän välissä, kuin pragmaattinen, elävä historian oppikirja.

Henkilökohtaista kuntohoitoa

Kitkiöjoet ovat koiraihmisiä, ja heillä on ollut lukuisia yhteisiä koiria.

– Me olemme olleet vain pieniä pätkiä ilman koiraa. Joskus niitä on ollut kaksikin yhtä aikaa, Riitta kertoo.

He ovat halunneet tarjota kodin erityisesti kodittomille koirille.

– Ilman koiraa me oltais vain sohvalla, hän jatkaa.

Nykyinen koira Maisa on aikuinen kodinvaihtaja. Erkki vastusteli aluksi sen ottamista, mutta nyt hän ja koira ovat ylimmät ystävykset.

– Meillä molemmilla on ollut hyvä tuuri, niin meillä kuin Maisallakin, Riitta toteaa hymyillen.

Paikallisuutisia

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?