• Aavasaksalta-2
  • vene ja kuuka
  • Ilmakuva Pellosta
  • talo ja vesi
Toimittaja: Kaisu Niska

Kutominen on ollut Hilkan harrastus työvuosienkin aikana, mutta jatkossa sukkia ja lapasia syntyy entistä enemmän.

YLITORNIO – Nykyään Ylitornion kirkonkylällä asuva Hilkka Keisu on kuljettanut postia Ylitorniolla yli 30 vuoden ajan. Vuosiin on mahtunut monenlaisia reissuja ja monenlaista ilmaa. Parasta ovat olleet postireittien varrella tavatut ihmiset.

– Me asuimme silloin Kantomaanpäässä, ja Kassisen Veikko ajoi siellä postia. Mie pääsin tuuraamaan häntä ja tuurasin seitsemän vuoden ajan. Sitten Veikko jäi eläkkeelle ja mie sain pestin, Hilkka kertoo ja toteaa olleensa asiasta aivan ”onnesta mykkänä”.

– Sehän oli parempi ko lottovoitto!

Ajettava reitti oli silloin Kantomaanpää–Ratasvuoma–Koivistonpään linja, jonka ajaminen vei noin viisi tuntia. Kun Kantomaanpäästä loppui posti, jakelu muuttui Aavasaksalle, ja sitten Hilkan jakelualueeksi lisättiin myös Tengeliö. Reitit pitenivät nopeasti.

Muutaman vuoden kuluttua jakelupaikaksi muuttui Kelan talo, jossa tilat olivat alakerrassa. Siellä jakajat lajittelivat ensin postinsa ja lähtivät sitten reiteilleen.

Hilkan reitteihin lisättiin Pessalompolo ja pienen ajan kuluttua myös Meltosjärvi.

Pitkät reitit, pitkät päivät

Nyt piirejä on kaikkiaan neljä, jotka jaetaan työntekijöille viikoksi kerrallaan. Pisimmällä reitillä matkaa kertyy Hilkan arvion mukaan 265 kilometriä päivässä. Seuraavaksi pisin reitti on Kantomaanpää–Meltosjärvi, jolla myös kertyy kilometrejä yli kahdensadan.

Hilkka kertoo, että jakajat menevät töihin kello 10.30. Työaika on määritelty iltaseitsemään tai puoli kahdeksaan. Sen puitteissa jakelun ehtii kesäisin yleensä hoitaa pisimmälläkin reitillä.

– Talvela on eri juttu, silloin ei kerkiä. Talvikelit muuttavat tilantheen, liukkaat ja muut, helposti tullee pitkiä päiviä. Esimerkiksi viime talvena sellaisia oli paljon.

Kovin piiri on kuitenkin Hilkan mielestä linja Tolpinmäki–Nuotioranta–Kainuunkylä–Pekanpää.

– Asukkaita sillä linjala on paljon, se on työläs. Ja talvela, jos ei ole postilaatikon eustaa aukastu, se hiastaa kovasti. Reitit on tehty niin, että pitäs saaha ajaa postilaatikon viehreen ja tipauttaa auton ikkunasta posti laatikkoon. Jos jouvut hyppäämään autosta, ko et pääse laatikon viehreen, se hiastaa, Hilkka kertoo.

Viime talvi oli siltä osin Hilkan mukaan aivan mahdoton. Lunta tuli niin runsaasti, että postilaatikkorivit hukkuivat kinokseen ja niitä olisi pitänyt lapiolla kaivaa esiin.

– Kyllä sitä kaivettiin, että mistähän se laatikko löytyy, Hilkka muistelee.

Lapio tarpeen

Lapio täytyy olla jakajalla autossa mukana senkin vuoksi, että auto voi jäädä kiinni. Sitäkin sattuu talven aikana aina silloin tällöin. Aina ei lapiokaan auta, vaan joudutaan etsimään kylältä traktorimies avuksi, ennen kuin jakelureittiä päästään jatkamaan.

Postin tuloa odotetaan aina innokkaasti, mistä aiheutuu sitten toinenkin puoli. Jos posti on myöhässä, saavat jakajat tuntea nahoissaan myös asiakkaan tyytymättömyyden.

– Tietenki me jokhainen ootethaan postia ja sehän on ihanaa, että ootethaan, Hilkka naurahtaa.

Postinjakaja tietää olevansa aina tervetullut näky postilaatikoille tullessaan.

– Vasitellahan me ei hiastella, mutta niin monenlaista saattaa sattua, Hilkka toteaa ja kertoo, että jos postiauto tulee jakelupisteelle vaikka puoli tuntia myöhässä, se kertautuu päivän aikana.

Lisäksi jakajan auto voi särkyä matkan aikana, renkaasta puhjeta kumi tai tuulilasi mennä rikki. Kaikki tämmöinen hidastaa, sillä pyörä on vaihdettava ja tuulilasi paikattava niin kuin kaikki muutkin viat, joita voi tulla.

– Talvella hidastavat myös kelit, sivutiet joita ei ole läheskään aina ehditty aukaista ja sinne pitää päästä menemään…

”Enkelit, mie tarvin teitä”

Hilkka muistaa, miten kerran kovan pakkasen aikana – Lahden kaupalla pakkasmittari oli näyttänyt -55 astetta – hän ajeli Meltosjärvelle Kotakulhaantielle ja sieltä kääntyi Pysäjärvelle ja mietti samalla, että ”mitä jos auto jämähtää tänne, kuka minua täällä tulee auttamaan”. Mielessään hän huokaisi: ”Enkelit, mie tarvin teitä.” Siitäkin selvittiin.

– Pahinta on kuitenkin liukkaus, Hilkka sanoo ja muistelee, miten kerrankin Meltosjärvellä postilaatikoille tullessaan katsoi, että edusta on kovasti liukkaan näköinen, että kannattaisiko autoa siihen kääntää. Käänsi kuitenkin, eivätkä renkaat pitäneet, vaan auto luisti syrjään.

– Talon väki näki ja isäntä tuli lapion kanssa auttamaan.

Erään kerran auto lähti liukkaalla kelillä yhtäkkiä hallinnasta ja meni edestakaisin tiellä. Hilkka ei ehtinyt tehdä mitään, mutta enkelien tarve kävi mielessä, ja loppujen lopuksi auto suoristui ja pysähtyi nätisti lumipenkkaan.

– Tärisin siinä sitte vähän aikaa ja jatkoin matkaa.

Kaikenlaisista keleistä ja sattumuksista huolimatta Hilkka sanoo pitäneensä työstään kovasti koko ajan, ja olevansa kiitollinen Postille siitä, että sai sieltä töitä.

Tunnemme ihmiset

Lajittelutyö siirtyi Postilla Ylitorniolta Kemimaan pisteeseen, mikä tavallaan helpotti postinjakajien työtaakkaa, mutta Hilkka sanoo, että mieluummin jakajat tekisivät lajittelun itse omassa pisteessään.

– Ko met tunnema ihmiset. Jos ei osoite ole kunnossa, met tiämä pienestäki vihjeestä, mihin laatikhoon se kuuluu, hän toteaa.

Hilkka muistelee, miten eräänä jouluna osui Meltosjärvellä jaettavaksi kortti, jossa oli vain talon nimi, ei edes henkilön nimeä. Seuraavana päivänä tuli asiakas kysymään, mistä ihmeestä Hilkka tiesi laittaa kortin heidän laatikkoonsa.

– Het ei olheet tuttuja, mutta mie olin kuulu, että heidän taloa sanothiin sillä nimelä, Hilkka kertoo.

Pienestä pitäen töihin

Hilkan lapsuuden perheessä oli kuusi tyttöä ja neljä poikaa. Hän itse oli sisarussarjan keskivälistä. Kotitalo sijaitsi Köngäsenlehdossa, Mellakoskelta Muurolaan päin. Koulun Hilkka kävi Mellakoskella ja niin sanotun jatkokoulun Meltosjärvellä.

– Pienestä pitäen oppi työntekhoon, ko oli navetta ja sisaruksia paljon.

Hilkka naurahtaa, että ei hän kovin vanha ollut, kun ensimmäisen kerran meni lypsämäänkin.

– Silloin ko oli vappaata aikaa lapsena, tiesi kyllä ettei mene äitiltä tai isältä kysymään, että mitä mie tehen. Sitä meni vain ulos ja teki käpylehmiä, Hilkka nauraa.

– Isä sano aina, että kontti selkhään ja lehtiä suorihmaan.

– Olisin mie halunnut opiskelemaan, mutta ko meitä lapsia oli paljon, ei ollu mahollisuuksia, Hilkka kertoo.

– Mutta hyvä pääoma se minun mielestä on, että on joutunut pienestä pitäen töihin ja uskaltanut tarttua työhön ko työhön. Nykysin ei saa lapsityövoimaa käyttää, mutta minusta se ei ole huono asia, että lapset opetethaan töihin.

– Sitä oppi arvostamhaan vanhempia ja sisaruksiaki. Kaikki met olema joutunheet töihin.

Kahvia ja voileipiä…

Hilkka on saanut vuosien mittaan kokea monesti myös sen, että postinjakajaa arvostetaan suuresti ja että postinjakaja on aina odotettu kävijä. Joskushan postinjakaja on yksinäisessä mökissään asuvalle iäkkäälle ihmiselle ainoa, jonka tämä päivän aikana näkee.

– Aina mie olen niille vilkuttanu, ko olen nähny ikkunassa.

Monet kerrat on Hilkkaakin odotettu kahvipannu kuumana ja voileivät valmiina pöydässä, että kyllä sie nyt senverran ehdit että kupposen ottamaan ja leivän syömään.

– Ja jouluisin on monilla postilaatikoilla odottanut yllätyksenä joulupaketti. Niistä haluan sanoa sekä omasta että työkavereitten puolesta suuren kiitoksen kaikille, ne on lämmittänheet mieltä ja sydäntä, Hilkka sanoo.

– Pienemmätkin asiat ovat ilahduttaneet mieltä, kuten erään kerran postireittiä ajellessani mulle nosti eräs mies hattua. Se hämmästytti ja ilahdutti silloin ja muistan vieläkin sen tilanteen.

Eläkkeellä harrastamaan

Nyt eläkkeelle jäädessään Hilkka arvelee, ettei hänellä tule aika pitkäksi. Hänellä on nykyisen miesystävänsä kanssa useampia yhteisiä harrastuksia, kuten kalastus ja metsästyskin, ja omia harrastuksia vielä lisäksi.

– Työ on vähän rajoittanut harrastuksia, kun ei iltajuttuihin ole oikein ehtinyt. Nyt sitten meinaan osallistua enemmän Kalevalaisten Naisten toimintaan ja varmaan menen eläkeläisten kerhoonkin mukaan. Ja lastenlapset tietenkin, Markon lapset ovat vielä pieniä ja he tarvivat Mamia, Hilkka sanoo.

Käsitöitäkin Hilkka suunnittelee tekevänsä entistä enemmän, nyt kun pystyy taas menemään kutomapiiriin mukaan.

– Ja vanhuksia haluaisin käydä auttamassa myös, vähän semmosta ystävätoimintaa.

Eläkevuosia koskevana toiveenaan hänellä on ensisijaisesti, että terveyttä riittäisi ja sen myötä saisi viettää aktiivisia eläkevuosia.

Syrjäkylillä asuvien ihmisten, mummojen ja pappojen, puolesta Hilkalla on myös toive, josta hän on lähettänyt viestiä ministerille saakka: että postia jaettaisiin edelleen edes nykyisellä viiden päivän systeemillä.

Paikallisuutisia

Ansiomerkein palkitut: Marja Pantzare, Seija Kangas, Juhani Kauvosaari, Bertta Kallijärvi, Salli Alahannu-Horneman ja Paavo Horneman.

YLITORNIO – Ylitornion Kuuloyhdistyksen 30-vuotisjuhlassa kunnan tervehdyksen tuonut ...

Yhteispotretissa kunnanjohtaja Tapani Melaluoto, yrittäjäyhdistyksen sihteeri Pekka Lovikka, Jouko ja Vuokko Vakkuri, Reeta Laitinen (takana), yrittäjäyhdistyksen puheenjohtaja Mirja Heinonen sekä Jakob ja Josef Vakkuri.

YLITORN...

TORNIONLAAKSO – Tornio-Muoniojokiseura on antanut lausunnot kahdesta tärkestä asiasta.

Maa- ja metsätalousministeriölle osoitetussa lausunnossa kalastuslain muuttamisesta todetaan, että voimassa olevan lain valuviat tulisi korjata.

Jokiseura pitää lain määritelmää kalakannasta harhaanjohtavana ja ...

Kokouksen aluksi jaettiin muutama muistaminen. Juha Sipilä kiinnittää ansiomerkin keminmaalaisen Reetta Willigin rintaan.

YLITORNIO – Ylitorniolainen Tanja Joona valittiin odotetusti Keskustan Peräpohjolan pii...

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?