• lumimetsa.jpg
  • aurinkoa.jpg
  • aavasaksalta
  • superkuu
Toimittaja: Kaisu Niska

”Ryhmä Rämä” melkein kokonaisuudessaan paikalla; Nadia, Amir, Amin ja Kaapo. Ryhmän nuorin jäsen, Antton, on päiväunilla.

YLITORNIO – Nadia Ammouri on tullut perheensä kanssa pienelle lomalle kotiinsa Ylitorniolle, Lapin SOS-lapsikylään. Siitä tuli hänen ja hänen kolmen sisaruksensa koti samana päivänä, kun hän täytti kolme vuotta. Hänen vanhempansa olivat silloin eronneet ja äiti jäänyt yksin pienten lasten kanssa.

– Jälkeenpäin olen saanut kuulla, että äidillämme oli silloin todella rankkaa ja että hän väsyi ja masentui pahasti. Saimme ensin monet kerrat apua turvakodista ja sitten meidät päätettiin ottaa huostaan.

Nadia ja yksivuotias pikkusisko Sonja sekä kaksi- ja neljävuotiaat veljet pääsivät Lapin SOS-lapsikylässä Tanska-kotiin, jossa lapsikylävanhempina oli nuorehko aviopari. Heillä riitti energiaa ja voimia vilkkaille lapsille.

Nadian 11-vuotias isosisko Christa jäi vielä lastenkotiin käydäkseen kouluvuoden loppuun, ja tuli keväällä koulun loputtua samaan Tanska-kotiin muiden sisarusten kanssa.

Nadia muistelee, että hänen algerialainen isänsä ei alussa hyväksynyt lasten huostaanottoa ja sijoittamista. Isä kirjelmöi asiasta jopa presidentille, mutta onneksi hän ei saanut tahtoaan perille.

– Näin jälkeenpäin ajatellen isä ei silloin ihan ymmärtänyt sitä, miten hän jätti äidin yksin ja millainen vastuu lapsista on.

Nadia toteaa, että algerialaisen isän omistushalu jälkeläisiinsä oli kulttuurista johtuen todella suuri.

– Alkuun vanhempamme kävivät katsomassa meitä säännöllisesti, eri aikoihin kylläkin. Viimeinen kerta, kun isämme kävi, oli kun olin kuusi- tai seitsemänvuotias. Muistan sen tilanteen, sillä hän tuli ilmoittamatta ja sijaisäitimme yritti asiallisesti kertoa, että tuloista ja tapaamisista täytyy sopia etukäteen. Hän suuttui ja lähti, enkä ole tavannut häntä sen jälkeen.

Turvallinen lapsuus

– Elin todella hyvän lapsuuden ja nuoruuden paikassa, jossa koin olevani turvassa ja että minusta välitettiin. Onneksi pääsimme nimenomaan SOS-lapsikylään, koska se on ainoa paikka, minne otetaan näin isoja sisarusryhmiä samaan perheeseen. Yksi mahdollisuushan oli, että me olisimme kaikki joutuneet eri paikkoihin.

– Nyt kun miettii, niin olisi ollut aikamoinen tyhjiö elämässä siinä vaiheessa, kun täyttää 21 vuotta ja kaikki jälkihuolto ja muu loppuu… Mutta täällä yhteys ei loppunut siihen.

Yhteys SOS-lapsikylään ja sisarukset kasvattaneisiin lapsikylävanhempiin on säilynyt aikuistumisen jälkeenkin. Johanna-äiti on yhä edelleen se tuki ja turva, jolle Nadia tietää voivansa soittaa vaikka keskellä yötä.

– Meille on niin suuri rikkaus se, että meillä on ollut tuollainen sijaisäiti kuin Johanna. Hän on kasvattanut maailmalle 17 lasta ja nyt kun tämä kylä loppuu, hän haluaa pitää kaikki lapsensa ja antaa heille mahdollisuuden kasvaa samassa paikassa, mihin heidät on sijoitettu.

Nadia lisää, että äiti tulee olemaan jo yli 70-vuotias, kun nuorimmainen lapsista täyttää 18 vuotta.

– Hän on tullut tänne alle kolmikymppisenä ja tehnyt tällaisen työn. Ei sitä voi kutsua työksi, se on sydämen asia, Nadia sanoo ja jatkaa, että lapsena ja nuorena hänkään ei vielä tajunnut, mitä kaikkea SOS-lapsikylä ja Johanna-äiti antoi heille elämää varten.

Äidiltä ovat peräisin elämänarvot sekä tietyt asiat, mitä Nadia ajattelemattaan tekee juuri samalla tavalla kuin äiti. Nadialla on nyt itsellään perhe; puoliso Amin Asikainen ja pojat, seitsenvuotias Amir, viisivuotias Kaapo (Gabriel) ja reilun vuoden ikäinen Antton.

– Ehkä vasta nyt osaa huomata sen, miksi joitakin asioita tehtiin niin kuin tehtiin. Miksi oli rajat ja kotiintuloajat, miksi piti koulureppu viedä eteisestä… Ne tuntuivat silloin nuorena vähän turhalta, kun eli hetkessä, lapsen maailmassa. Mutta onneksi saatiin elää siinä.

Nadia sanoo, että biologisen äitinsä luona kotiolosuhteissa hän ei olisi saanut elää lapsen elämää. Hän olisi huolehtinut sisaruksistaan ja jopa äidistään. Pahimmassa tapauksessa isä olisi ottanut lapset itselleen ja epätasapainoisena ihmisenä jättänyt heidät oman onnensa nojaan.

– Tiedä, mihin se elämä olisi vienyt ja millaisia valintoja olisin tehnyt selvitäkseni arjesta ja elämästä, Nadia miettii.

Töissä mutta aina läsnä

– Mie olin 15, kun tänne tuli yksi uusi työntekijä. Kerran kun oltiin pelaamassa jotakin peliä, hän sanoi, että hänen pitää lähteä, koska hänellä loppuu työaika. Silloin mulla särähti korvaan, ”ai niin, sie olet töissä täällä”, Nadia muistelee.

Hän sanoo, että vaikka lapsikylässä olevat ihmiset ovat töissä siellä, he eivät katsoneet kelloa eivätkä puhuneet työstä, vaan he olivat läsnä ja elivät lasten kanssa. Kaikille löytyi aina joku, johon turvautua. Myös lomittajat ja ohjaajat olivat sillä periaatteella. Lapset olivat tärkein asia.

Nadia tuntee surua siitä, että Lapin SOS-lapsikylä Ylitorniolla ei enää jatka toimintaansa samanlaisena kylänä kuin se on ollut. Jatkossa osa lapsikylävanhemmista jatkaa toimeksiantosopimuksilla sijaisvanhempina, mutta osa lapsista sijoitetaan muualle.

– SOS-lapsikylä on nähnyt vaikeita hetkiä aikaisemmin, esimerkiksi juuri silloin kun me tultiin tänne. Kaikesta on selvitty, kun haluttiin selvitä. Nyt tuntuu, kun ihmiset säätiössä ovat vaihtuneet ja hallitus uusiutunut, niin he haluavat tehdä kopioita heidän mallista… Se mikä toimii Etelä-Suomessa, ei välttämättä toimi täällä. Tämä on kuitenkin koettu hyväksi lapsille.

SOS-lapsikylän arvot – luottamus, yhteisöllisyys, yhdessä muiden kanssa toimiminen – ovat asioita, joista edelleen puhutaan, mutta lapsikylän toiminnan kaataminen on kaikkia arvoja vastaan.

Ihana kylä, ihana Ylitornio

– Tämä kylä on niin ihana, ja Ylitornio, mitä kaikkia mahdollisuuksia se antaa lapselle ja nuorelle. Kaikilla, jotka ovat itsenäistyneet täältä ja joiden kanssa olen puhunut, on niin paljon hyvää sanottavaa. Esimerkiksi Amin on ihan rakastunut tähän paikkaan, Nadia hymyilee.

Aluksi Amin oli vastahakoinen tulemaan Ylitorniolle, mutta kun hän kerran tuli, hän olisi täällä mielellään aina.

Nadia on monille televisionkatsojille tuttu kasvo tosi-tv-ohjelmasta Paratiisihotelli, jonka ensimmäinen kausi starttasi syksyllä 2015. Nadia nauraa, että ohjelmaan lähteminen oli siskon päähänpisto. Hän alkoi täyttää ohjelman hakulomaketta Nadian puolesta.

– Sitten seuraavana päivänä mulle soitettiin, voitko tulla haastatteluun. Haastattelun jälkeen pyydettiin odottamaan hetki, ja kohta tultiin takas ja toivotettiin tervetulleeksi mukaan Paratiisihotelliin. Mie pyysin aikalisää – voinko soittaa äidille, Nadia nauraa.

– Millään muulla ei ollut väliä kuin sillä, että äiti hyväksyy. Jos hän ei olisi hyväksynyt, mie en olisi lähtenyt mukaan. Mutta hän sanoi heti, joo tottakai, jos se tuntuu hyvältä, mee vaan. Hän on muutenkin aina tukenut minua ja ottanut avosylin vastaan, vaikka olisin tehnyt virheitäkin.

Aminiin Nadia kertoo tutustuneensa Sonja-siskonsa kautta, kun tällä oli yhteisiä työprojekteja Aminin kanssa. Keskusteluista syntyi ystävyys, joka pikkuhiljaa syveni rakkaudeksi. Aminin mukana Nadia sai kerralla kaksi vilkasta pientä poikaa, jotka hyväksyivät Nadian nopeasti. Reilu vuosi sitten perhe kasvoi yhteisellä lapsella.

Elämä Kirkkonummella

Perhe asuu nykyään yhdessä Kirkkonummella, jossa Amin on asunut aina. Amin toimii päävalmentajana nyrkkeilykerholla, mistä aloitti omankin uransa aikoinaan. Lisäksi hänellä on osakkuus toisessa salissa, jossa hän vetää treenejä. Näiden lisäksi Amin tekee erilaisia keikkajuttuja ympäri Suomen, muun muassa Ylitorniolla hän kävi Nadian kanssa vetämässä leirin.

Nadia on valmistunut toiminnalliseksi personal traineriksi Spartan Academysta, joka on yksi maailmallakin arvostettuja toiminnallisen harjoittelun PT-kouluttajia. Entuudestaan Nadialla oli jo kolme ammattia.

Yhtenä ammattinaan hän opetti ratsastusta, mutta nyt hän on myynyt omat hevosensa pois. Mutta – unelmia riittää ja yksi on jälleen toteutunut.

– Olen päässyt Marco Björsin tallille hänen valmennukseensa, Nadia kertoo.

Kukaties joskus saamme nähdä Nadian vielä olympiakisoissa kouluratsastuksessa? Nadia nauraa ja toteaa, että ikä ei ainakaan ole esteenä vielä pitkään aikaan, sillä kouluratsastuksessa voi olla huipulla vielä 70-vuotiaana.

Haastattelun loppumetreillä Nadia soittaa Aminille ja pyytää tätä tulemaan poikien kanssa valokuvaan.

– Ai, Antton nukkuu? No onko äiti siellä? - - Okei, kyllä äiti kattoo Anttonia, tule sie Amirin ja Kaapon kanssa, Nadia ohjeistaa puhelimessa, ja pian portailla tömisee, kun Amir ja Kaapo juoksevat sisälle.

Amin seuraa perässä ja vahvistaa todeksi Nadian sanat siitä, että hän on suorastaan rakastunut Ylitorniolla ihan kaikkeen.

– Me tullaan tänne aina lomilla, talvisin ja keväisin ja kesäisin. Seuraavan kerran tullaan heinäkuussa pikkusiskoni Jennin rippijuhliin, Nadia kertoo, ja Amin tuumaa, ettei jaksa odottaa heinäkuuhun.

Paikallisuutisia

KITTISVAARA – Poikkinaintiajot järjestettiin viime viikonloppuna 32. kerran.

Kilpailut ...

PEKANPÄÄ – Helteinen sää siivitti Pekanpään kotiseutupäivää Poikkilahden koulun pihalla viime sunnuntaina. Pai...

YLITORNIO – Vuosi sitten Ainiovaaran koulun uuden pihakentän avajaisiin hankitut polkuautot pääsivät käyttöön viim...

JUOKSENKI – JUOKSENGI – Anne Kenttä, Virpi Isaksson ja Tanja Lepistö olivat jo käyneet kas...

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy