Toimittaja: Lumi Nivaro

YLITORNIO – Maija Lehtosella (o.s. Jolma) on Lapin sota muistissa evakkoon lähteneen lapsen näkökulmasta. Jo vuosia Ylitorniolla miehensä Veijon kanssa asunut Lehtonen on syntyjään pellolainen ja lähti evakkoon yhdentoista vanhana.

– Isän äiti, jota kutsuttiin ämmiksi, asui meillä silloin. En muista hänestä kuin sen, että hän oli vanha mummo, joka kulki pirtissä selkä kumarassa ja makasi paljon puusängyssä. Siellä maatessaan ämmi rukoili ääneen, ettei hänen tarvitsisi lähteä evakkoon, vaan että hän pääsisi pois. Hän luki samaa iltarukousta uudestaan ja uudestaan. 

Paria päivää ennen evakkoon lähtöä Maija ihmetteli, kun ei kuullut ämmin kuorsausta. Ämmi oli kuollut 88-vuotiaana.

– Hän pääsi sitten pois, niin kuin oli rukoillutkin.

Miinoitetulta sillalta turvaan

Evakkoon lähtö tuli määräyksenä jostain, mistä Maija ei lapsena paljon ymmärtänyt. Hän muistaa vain, miten matkaan sisarusparven kanssa lähdettiin yläkerran naapureitten kuorma-autolla.

– Pellossa piti pysähtyä sillan kohdalla. Meidät lapset pistettiin ensin kävelemään sen yli, sitten aikuiset autolla perässä. Toisella puolella päästiin mekin taas kyytiin. Ymmärsin myöhemmin, että se silta oli ollut miinoitettu. Ei siitä kai olisi saanut mennä yli, mutta mentiinpä vain. 

Ruotsin puolelle evakot pääsivät lossikuljetuksella, josta matka jatkui noin 50 kilometriä etelään, Orjasvaaraan.

– Päästiin Ruotsissa ensiksi pysähtymään sellaiseen taloon, jossa oli emäntä kotona. Hän näytti, minne me kaikki seitsemän lasta istutaan odottamaan. Jollakin meistä tuli vessahätä, niin emäntä sanoi, että menköön navettaan pissalle. Sitten hän sanoi vielä, että älkää vain paskantako prinkalle. Emme olleet koskaan kuulleet sellaista kieltä. Olimme sitten vähän varuillamme.

Kuusi viikkoa evakossa

Lehtonen muistelee, miten siitä päästiin lopulta eteenpäin ruotsalaisten sotilasalueelle, jossa oli paljon parakkeja. Lasten piti riisua kaikki vaatteet pois, ja ne vietiin puhdistettavaksi täitten varalta. 

– Sitten meidät ohjeistettiin omille paikoillemme nukkumaan. Menimme huoneeseen peräkanaa. Meistä ne nukkumapaikat näyttivät oudoilta ja pelottavilta, kun ne olivat laudoista tehtyjä kerrossänkyjä. Pelkäsimme, että mitä jos sieltä ylhäältä tipahtaa. Olimme kuitenkin niin väsyneitä, että nukuimme hyvin.

– Oli siellä huoneessa ja talossa muitakin nukkumassa. Siellä oli yksi huone, jossa oli sellainen nainen, jonka luona kävi paljon miehiä. Eihän lapsi sellaista ymmärtänyt. Meille vain sanottiin, että sinne ei saa mennä. Eikä sitten mentykään, kun kerran kiellettiin.

Lehtonen oli kuuden sisaruksensa kanssa kuusi viikkoa evakossa. Saksalaiset polttivat koko Pellon kylän tuona aikana. Kun saksalaisten joukot jatkoivat pohjoiseen ja Pello oli vapaa sotatoimista, pääsivät ne, joiden kotia ei ollut poltettu takaisin kotiin. Muut vietiin eteenpäin Ruotsiin.

– Neljä taloa säilyi Pellossa polttamatta, ja yksi niistä oli meidän. Muutkin perheet tulivat vähitellen takaisin. Toisilla palaamiseen meni toista vuotta. Jälleenrakentamista oli sitten paljon.

Vieraita kotona

Lehtosen kotona Heikkilässä kävi paljon väkeä sodan jälkeen. Lehtosen isä oli päässyt takaisin rintamalta ja oli tunnettu kunnan esimies, joka teki vastaavia töitä kuin nykyään kunnanjohtaja.

– Meillä passattiin muita, koska kylän muut talot oli poltettu. Isä otti meille kotiin ihmisiä, joilta oli mennyt kaikki. Amerikasta ja Ruotsista tuli avustuspaketteja, joita heille jaettiin. Minä olin lajittelemassa ja käsittelemässä paketteja. Äiti laittoi ruuat.

– Kun saavuimme takaisin kotiin, oli pirtti aivan täynnä. Suomalaiset sotilaat odottivat kyytiä takaisin omiin koteihinsa. Kaikille piti laittaa nukkumapaikat. Äiti oli kerännyt peittoa, tyynyä sun muuta, mitä voi ihmisille antaa yöksi. Meille lapsille ne sotilaat antoivat karkkia.

Sotilaille tulivat erityisesti heitä varten valmistetut ruuat kenttäkeittiöistä Heikkilään. Sitä ruokaa eivät lapset saaneet. Lehtonen kuitenkin muistaa, miten sotilaat kutsuivat hänet syömään heidän kanssaan.

– Menin sitten ylpeänä, kun pyydettiin ja he laittoivat minut kaiken keskelle. Äiti oli neuvonut, että katso sotilaiden käsiä – niitten kanssa, joilla on sormukset nimettömässä, voin puhua. Niillä oli itselläänkin lapsia, niin äiti luotti sitten heihin.

Saksalaiset saunassa

Lehtonen naurahtaa muistaessaan erään sukulaisensa erikoisen vieraanvaraisuuden osoituksen saksalaisia sotilaita kohtaan.

– Tämä sukulaismies kävi meillä aina maitoa juomassa ja meni sitten tekemään töitänsä. Hän kertoi meille siitä, kun hänen luonaan kävi sodan päätyttyä saksalaisia sotilaita. Hän vei ne sitten saunomaan. Heille se homma ei ollut tuttua, mutta sukulaismies vain istutti heidät lauteille. Sitten hän pisti hirveästi löylyä niille.

– Sotilaat eivät yhtään ymmärtäneet, mikä paikka se oli ja mitä siellä kuului tehdä. Mies vain heitti heille löylyä ja sanoi ”saksalaiset saatanat, sadan talon polttajat”. Kyllä ne sitten hikoilivat.

Lapset jälleenrakentamassa

Sota-aika on painunut Lehtosen mieleen varmasti sen erikoisuuksien, mutta myös sen aiheuttamien ahdistavien muistojen vuoksi.

– Kun olimme tulleet takaisin evakosta, leikimme kerran vanhan riihen kohdalla. Mutta riihi oli palanut sinä aikana, kun olimme evakossa ja siinä makasikin ruumis, Lehtonen kertoo.

Sota-aika jätti jälkensä kaikkiin: niin lapsiin, sotilaisiin kuin muissakin tehtävissä uurastaneisiin aikuisiin. Lapissa ei ollut niin suuri pula rakennustarvikkeista, kuin muualla Suomessa, kiitos Ruotsin läheisen sijainnin. Lehtonenkin muistelee, miten lapset osallistuivat jälleenrakentamiseen.

– Me keräsimme palaneitten talojen raunioista nauloja. Ei niitä uudisrakennuksiin käytetty, vaan otettiin leikkeihin mukaan, sillä ne olivat pehmeitä. Kun talo oli palanut, niihin jäivät vain savupiiput ja leivinuunit. Ne olivat aivan käyttökelpoisia; emännät laittoivat tulet niihin ja paistoivat rieskaa ja leipää. Niitten luokse tehtiin raunioitten yli vain kulkusillat.

– Kaikki oli pakko käyttää hyväksi, sillä silloin ei kaupasta saanut valmista ruokaa. Täälläkin olivat käytössä yleisostokortit, elintarvikekortit ja vaateostokortit, mutta niitä ei aina tarvinnut edes käyttää. Silloin niitä lähetettiin etelään sukulaisille. Minullakin on yksi tallella tuolla.

Sodan jälkeistä pula-aikaa kesti aina 1950-luvun alkuun. Sotakorvausten valmistamisen jälkeen alkoi säännöstely pikkuhiljaa vähentyä. Säästeliäisyys iskostui kuitenkin pysyvästi moneen tuon ajan läpi eläneeseen ihmiseen.

– Mieleeni on jäänyt esimerkki sähkönkäytöstä. Sitä määrättiin, kuinka paljon mikäkin talo sai käyttää. Ruotsista tuli sähkö generaattoriin kylälle. Sieltä on jäänyt mieleen se, että kun lähtee huoneesta, niin sammuttaa valot. Sähköä ei olisi muuten riittänyt.

Niukkuudesta mukavuuksiin

Niukkuus ei näkynyt vain elintarvikkeissa ja muissa hyödykkeissä. Maija Lehtonen ei ikätovereineen päässyt Pellossa liiaksi nauttimaan myöskään nuorisoriennoista.

– Nuoruudessani ei ollut tarjolla paljon mitään tansseja tai muita. Yhden päivän kestänyt rippikoulu järjestettiin ja meitä tuli sinne noin 100 oppilasta. Meidät kuljetettiin sinne kuorma-autolla, sullottiin lavalle niin paljon väkeä kuin mahtui. Oli sekin päivä aikamoinen homma järjestää.

Turtolaan oli sodan jälkeen rakennettu kanttorin koti, jossa oli iso pirtti. Siellä kanttori opetti nuorille hengellisiä lauluja. Konfirmaatio järjestettiin parakissa.

Pitkälle on tultu niistä Maija Lehtosen muistamista säännöstelyn ja niukkuuden ajoista.

– Ihmisillä on nykyään niin paljon kaikkea saatavilla. Välillä mietin, että eivätkö ihmiset huomaa, miten turhia tavarat monesti ovat? Ei niitä kaikkia tarvitse, rahat vain menevät niihin. Mutta sitä ei varmasti osaa kuvitella millaista elämä on ilman kaikkia mukavuuksia.

Onneksi on vielä Maija Lehtosen kaltaisia ihmisiä, jotka voivat muistuttaa meitä muita siitä.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?