Toimittaja: Kari Kauppinen

Elisa Erkheikki ja Ruu ovat kiintyneet toisiinsa. Yhteinen harrastus on muun muassa agility.

TORNIONLAAKSO – Ruu pyörii eläinlääkärin tyhjässä vastaanottohuoneessa ympäriinsä. Sen emäntä Elisa Erkheikki on juuri lopettanut työpäivänsä ja kaksikko on suuntaamassa kotia kohti.

Ruu on kaakkoisvirolainen sekarotuinen koira, jonka Erkheikki adoptoi kolme vuotta sitten opiskellessaan Tartossa eläinlääkäriksi.

– Se on sekarotuinen. Siinä on ainakin mäyräkoiraa ja villakoiraa.

Omintakeinen nimi on perua löytöeläintarhalta, jossa se oli nimetty pieneksi kenguruksi.

Oma lemmikki ja eläimet ylipäätään ovat aina kuuluneet Erkheikin elämään.

– Vanhemmilla on maitotila Kuivakankaalla ja he ovat aina mahdollistaneet lemmikkejä meille sisaruksille. Meillä on ollut kissoja, koiria, kani, Erkheikki alkaa luetella.

Kissat ovat maatilalla tietysti myös hyötyeläimiä ja pitävät hiiret kurissa.

– Kanista kirjoitimme äidille ja isälle kirjeen, miten pidämme siitä huolen ja hoidamme sitä, jos sen saamme. Äidin vastuulle sen  hoito sitten pääosin kuitenkin jäi. Mutta halusimme sitä niin kovin, että kaikki keinot oli otettava käyttöön.

– Kaikki tämä on opettanut huolenpitoa, ja siitä se palo varmasti syttyi tähänkin ammattiin. Että haluaa itsekin huolehtia eläimistä. Kotoa ovat varmasti tärkeimmät opit tulleet.

Työt Pellossa alkoivat marraskuussa

Elisa Erkheikki on Pellon uusi eläinlääkäri. Hän aloitti työssään marraskuun puolivälissä. Työn ohessa hän tekee lopputyötä tarttolaiseen eläinlääketieteelliseen. Opintojen viimeinen vuosi on yleensä työtä ja lopputyön kirjoittamista. Jo kesällä hän oli Ylitorniolla töissä ja kävi nyt syksyllä pari kuukautta Tartossa viimeistelemässä opintojaan.

Opintojen lopputyö koskettaa lehmiä. Ne ovat eläiminä siis tuttuja lapsuudesta ja nuoruudesta omasta kodista.

Lopputyönsä Erkheikki tekee yhdestä yleisestä utaretulehdusta aiheuttavasta bakteerista ja sen vaikutuksista utareterveyteen suomalaisilla lypsykarjatiloilla.

Tartossa opinnot olivat englanniksi ryhmässä, jossa oli kolmekymmentä suomalaista, yksi saksalainen ja yksi ranskalainen. Virolaisilla opiskelijoilla oli oma ryhmänsä.

Oppia kaikesta mahdollisesta

Elisa Erkheikki valmistuu virallisesti ensi kesäkuussa ja toivoo, että voisi sen jälkeen jäädä Pellon virkaan pysyvästi. Nyt hän hoitaa sitä viransijaisena.

Välillä, kuten tämänkin viikon alussa, Erkheikki toimi myös Ylitorniolla. Hän tuurasi paikkakunnan omia eläinlääkäreitä.

– Oli kolme hammaskiven poistoa.

Työpäivät ovat moninaisia. On suurten ja pienten eläinten hoitamista, niiden rokottamisia, erilaisten vaivojen selvittelyä ja esimerkiksi koiralle tehtävää keisarinleikkausta.

Vastaanotto alkaa kuin ihmislääkärillä.

– Kyselen eläimen omistajalta eläimen ruokavaliosta ja liikunnasta.

Taustatietojen selvittelyn jälkeen siirrytään akuuttiin vaivaan ja koetetaan löytää sille syy. Aina se ei ensimmäisellä kerralla selviä.

– Tässä ei voi kysyä potilaalta asioita, vaan pitää luottaa omistajan sanaan.

Erkheikki sanoo, että on nyt hyvin tyytyväinen, että voi keskittyä ihan peruspraktiikkaan.

– Haluan oppia kaikesta vähän kaikkea. Olen myös enemmän käytännön ihminen. Hetkeen on nyt luettu tarpeeksi koulun penkillä.

Eläinlääketiede on ottanut valtavia harppauksia viime vuosina. On vain koirille ja kissoille tarkoitettuja ortopedeja, pieneläinkirurgeja, ihotauteihin erikoistuneita lääkäreitä ja niin edelleen ja niin edelleen.

Keisarinleikkausta ei harjoitella

Kaikkeen ei koulu myöskään valmista ihan viimeisen asti.

– Keisarinleikkausta en ollut koskaan pystynyt harjoittelemaan. Olin vain lukenut siitä kirjoista ja tiesin tekniikan, miten se tehdään. Ja sitten se tuli ensimmäisen kerran työssä vastaan. Iso juttu tässä ammatissa; kaikkea ei voi harjoitella koulussa. Elisa Erkheikki sanoo.

– Kun tilanne tulee eteen, on oma oppi suhteutettava siihen ja uskallettava yrittää. Joskus varoitusaika voi olla pari tuntia, joskus ei sitäkään. On vain valmistauduttava mahdollisimman hyvin ja tehtävä parhaansa.

– Tämä on työ, joka haastaa koko ajan ja jossa voi oppia koko ajan uutta. Tykkään tästä, sillä se on hyvin vaihtelevaa.

Joskus lemmikki pitää lopettaa.

– Mutta onhan se myös palvelus eläimelle, jos siihen tilanteeseen joudutaan.

– Kyllä sellaisen jälkeen on kiitollinen tuosta omasta karvakaverista. Että se on tuossa vierellä.

Tornionlaakson Herriot?

Muistatteko James Herriotin? Hänhän oli englantilainen eläinlääkäri ja kirjailija, joka kirjoitti omaelämäkerrallisia kirjoja maaseutueläinlääkärin työstään. Niiden pohjalta tehtiin Suomessakin suosittu televisiosarja Kaikenkarvaiset ystäväni. Herriot otti kyseisen työn vastaan 23-vuotiaana ja työskenteli samalla seudulla loppuelämänsä, 78-vuotiaaksi.

Elisa Erkheikki sanoo, että hän ei pistäisi pahakseen, jos voisi työskennellä jatkossakin kotiseudullaan Tornionlaaksossa. Työuraa on viralliseen eläköitymiseen aikaa noin 45 vuotta.

– En mie valittaisi, jos täällä saisi olla.

Pohjoisen ihminen Erkheikki onkin. Peruskoulun jälkeen hän kävi englanninkielisen lukion Rovaniemellä ja lähti sieltä suoraan Tarttoon, jossa meni viisi vuotta.

– Syyslukukauden aikana kävin yleensä kerran kotona, samoin keväällä. Kesällä meillä oli kolmen kuukauden loma ja joululoma kesti reilun kuukauden. Silloin pyrin olemaan täällä.

Perhe on Erkheikille rakas. Sisko asuu Ylitorniolla ja veli Oulussa. Hänkin käy usein Ylitorniolla.

– Kun oli kaukana, tuntui, että kaikesta jää paitsi. Kaipasin tavallista arkea. En varmaan kertaakaan lähtenyt itkemättä takaisin Tarttoon, vaikka mielellään sinne meninkin. Opiskelu oli kuitenkin niin intensiivistä, että aika kului nopeasti.

– Opin kyllä arvostamaan pieniä asioita, joita täällä on. Tavallisia asioita, kuten lunta ja pakkasta. Ylipäätään olen täällä yleisesti tyytyväinen olooni enkä kaipaa mitään. Vaikka monet ajattelevat, että kaupungista voisi jäädä kaipaamaan montaa asiaa ja mikä siellä olisi helpompaa. Mutta silti.

– Tämä on kotiseutua, täällä on yhteisöllistä. On perhe, kaverit. Ja hellu.

Lemmikki lapsuudesta aikuisuuteen

Ruu pörrää jaloissa ja hyppää kahdelle jalalle kurottaessaan tervehtimään vierasta.

– Kun hain sen löytöeläintarhasta, niin se pelkäsi kaikkia ihmisiä. Tässä näkee, mitä hellä huolenpito saa aikaan.

Samalla tulee vinkki, jos vaikkapa joululahjaksi ollaan hankkimassa johonkin perheeseen lemmikkiä.

– Jos hankkii pennun, niin onhan se pentuaika melko raskasta, mutta kyllä se antaakin paljon. Ja opettaa elämästä ja opettaa elämään suhtautumisesta. Eläimet elävät niin tässä hetkessä ja osaavat iloita pienistäkin asioista.

– Pakostakin lemmikistä tulee tosi rakas ja läheinen. Parhaassa tapauksessa ihminen ja eläin rakastavat toisiaan pyyteettömästi. Lemmikki opettaa myös huolehtimista ja vastuuta. Tärkeintä on ymmärtää se, ettei eläintä saa hankkia hetken mielijohteesta.

Kissakin elää herkästi 15–20 vuotta. Eli jos alakoulua käyville lapsille hankkii lemmikin, niin lemmikki on perheessä usein vielä silloin, kun lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa.

Ja se kannattaa muistaa, miten Erkheikillekin kävi lapsena. Vastuu lemmikeistä on aina vanhemmilla, vaikka lapset niitä usein ruinaavat.

– Sehän on ihan ihmisen armoilla. Ja elävä olento.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?