Toimittaja: Minna Siilasvuo

Valentina Salmijärvi on henkeen ja vereen kodin ihminen. Venäjältä tuodut astiat ja koriste-esineet muistuttavat toisesta kotimaasta.

PELLO – Kun Valentina Salmijärvi (s. Ankicheva) tutustui puolisoonsa Hannuun Venäjällä vuonna 1993, pari vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, moni asia oli toisin. Tosin moni asia oli silloin niin kuin nytkin: rakkaus ylitti rajoja. Niin kävi myös Valentinan ja Hannun kohdalla.

– Seurustelimme kolme vuotta ja Hannu kulki edestakaisin Suomen ja Venäjän väliä. Minäkin kävin välillä Suomessa kuukausiviisumilla. Se oli monimutkainen ja kallis homma, Valentina kertoo.

Kesällä 1996 Valentina ja Hannu menivät naimisiin, ja muutamaa kuukautta häiden jälkeen Valentina sai vuosiviisumin. Elämä helpottui.

– Sen jälkeen ei tarvinnut enää mennä Venäjälle uusimaan viisumia, vaan paikallinen nimismies saattoi uusia sen kolmena vuotena peräkkäin. Sen jälkeen sain pysyvän oleskeluluvan.

Venäjän kansalainen

Valentina on asunut nyt 25 vuotta – kokonaisen neljännesvuosisadan! – pysyvästi Suomessa, mutta hän on edelleen Venäjän kansalainen.

– Olen miettinyt Suomen kansalaisuuden hakemista, mutta arvelen, ettei sillä ole kovin suurta merkitystä. Nyt minulla on kuitenkin pysyvä oleskelulupa Suomessa, ja kun menen Venäjälle tapaamaan sukulaisia, en tarvitse viisumia. Suomen kansalaisena minun pitäisi hankkia viisumi.

Valentinan venäläinen suku on pieni: isä, 91-vuotias mummo, isän sisarukset, äidin sisar ja muutamia serkkuja.

– Äiti kuoli kolme vuotta sitten, ja helmikuussa tulee seitsemän vuotta siitä kun nuorempi sisareni kuoli yllättäen aortan repeämiseen. Äidin puolen sukulaiset ovat kaikki kuolleet nuorina.

Alkuun kielikurssilla

Ennen koronaa Valentina pyrki käymään Venäjällä ainakin kerran vuodessa, kesälomalla. Nyt vierailuissa on ollut kahden vuoden tauko.

– Jos koronatilanne suinkin sallii, lähden ehdottomasti käymään siellä ensi kesänä, hän suunnittelee.

Valentina on viihtynyt Suomessa hyvin.

– Asuimme ensimmäisen yhteisen vuoden Suomessa Virtasalmella, ja kävin siellä ollessani Pieksämäellä viiden kuukauden mittaisen kielikurssin. Silloin tuntui, etten ymmärrä mitään!

Kielikurssilla tuli tietoa yhdessä rysäyksessä valtavasti tietoa, mutta vähän kerrassaan tiedot ovat löytäneet paikkansa.

– Pitää esimerkiksi sanoa, että en mene, et mene, ei mene, emme mene, ette mene, eivät mene – eikä aina vain että ”ei mene”.

Lunttilappu anoppia varten

Alkuaikoina Valentinalla ja Hannulla ei ollut oikein yhteistä kieltäkään, mutta myös Valentina koki yllätyksen, kun he kävivät yhdessä tapaamassa Valentinan mummoa.

– Ajattelin, että mummo osaisi sanoa Hannulle jotakin, mikä kuulostaisi vähän tutulta, sillä mummo on lähtöisin Karjalasta. Olimme molemmat yhtä yllättyneitä, kun mummo alkoikin puhua Hannulle suomea!

Mummon suomenkielentaito oli vähäinen, mutta Valentinan anopin venäjäntaidot olivat vielä vaatimattomammat.

– Onneksi hän kyseli yleensä kuulumiset samalla lailla, niin minä saatoin tehdä itselleni lunttilapun puheluita varten, Valentina nauraa.

Nykyään Valentina ei tarvitse lunttilappuja puhuessaan ihmisten kanssa.

– Lähestyn ihmisiä nopeasti ja helposti. Porisen paljon, vaikka välillä menee väärin. En ole kokenut rasismia Suomessa.

Kaupungista pikkukylään

Ensimmäisen Suomen-vuoden jälkeen Hannu toi Valentinan Pelloon. Se oli Valentinalle, kaupunkilaistytölle, todellinen kulttuurisokki.

– Aluksi se tuntui vaikealta, hyvin erilaiselta. Olen kotoisin Syvärin alajuoksulta, Lotinapellosta, ja isäni asuu siellä edelleen. Sieltä on 230 kilometriä Pietariin ja 50 kilometriä Karjalan rajalle.

Valentina lopetti koulun 15-vuotiaana, ja meni töihin suureen metsätehtaaseen. Äiti ja isä työskentelisivät samassa tehtaassa.

– Kun tulin Suomeen, ihmettelin valtavasti sitä, kun pomot joivat kahvia työntekijöiden kanssa. Venäjällä johto kävi kyllä onnittelemassa työntekijöitä juhlapäivinä, mutta kahvit juotiin aina erikseen. Yhteisillä kahvihetkillä on iso vaikutus työilmapiiriin.

Mikä on kanankoipi?

Ensijärkytyksestä toivuttuaan Valentina on viihtynyt Suomessa hyvin. Pellolaiset ottivat hänet hyvin vastaan, ja Hannu asensi heti alussa televisioon Venäjän kanavat vaimonsa viihdykkeeksi. Kovin pitkään Valentina ei tosin tarvinnut ylimääräistä ajankulua, sillä hän sai harjoittelupaikan.

Valentina pääsi ensin siivoamaan kurssikeskukselle Kivilompolon Allin kanssa ja sieltä Valma ja Eelis Paakin Spar-kauppaan.

– Siellä oli palvelutiski, ja joskus tiskin takana työskentelevä Laina pyysi minua päivystämään tiskillä. Tuli asiakas ja pyysi saada kaksi kanankoipea. Minä juoksin kysymään Lainalta, mikä on kanankoipi. Seuraavaksi joku tahtoi jauhelihaa ja minä juoksin taas kysymään, mitä on jauheliha. Laila tuli ja näytti aina.

Vähitellen kanankoivet ja jauhelihat tulivat tutuiksi, ja kielitaito karttui.

Asiakaspalvelu tärkeintä työssä

Seuraavaksi Valentina sai harjoittelupaikan sijaan oikean työpaikan Armas Kriston K-marketista.

– Ehdin olla pari, kolme vuotta siellä ennen kuin Armas myi liikkeen Arinalle. Olen tosi kiitollinen Ullalle siitä, että hän alkoi heti opettaa minua kassalle ja kaikkiin tehtäviin.

Ensi kesänä tulee 20 vuotta siitä, kun Pellon K-marketista tuli S-market.

– Siellä ei ole enää muita alusta saakka olleita työntekijöitä kuin Terhi ja minä. Ulla ja Armas olivat antaneet minusta Arinalle niin hyvän arvion, että sain jatkaa myymälän puolella.

Valentinan mielestä asiakaspalvelu on kaupassa kaikkein tärkeintä ja kiinnostavinta.

– Minulla ei ole koskaan niin kiire, että en ehtisi auttaa ja neuvoa asiakasta. Joskus hyllystä voi puuttua jotakin tai valikoimat vaihtuvat, mutta asiakkaiden toiveita välitetään aina eteenpäin.

Harrastuksena käveleminen

– En harrasta oikeastaan mitään. En osaa edes kutoa, Valentina tunnustaa ja jatkaa:

– Ennen keräsin valtavasti marjoja, mutta äidin ja siskon kuolema on vienyt kiinnostuksen harrastuksiin. En ole itsekään aina kovin hyvässä kunnossa, sillä sairastan verenpainetautia kuten hekin.

Sisko oli käsityöihminen, äidin kädet taas olivat mullassa kaikki kesät.

– Äiti asui kerrostalossa, mutta hänellä oli maalla pieni mökki, jossa hän kasvatti valtavasti vihanneksia.

Valentina viihtyy kotona, ja nyt hänellä on itselleenkin enemmän aikaa, kun lapset ovat viikot poissa. Vaikka rätti heiluu ehkä nykyään vähän vähemmän kuin ennen, siisteydestä ei tingitä.

– Tykkään siitä, että paikat ovat siistinä ja koti järjestyksessä. Koti ja perhe ovat kaikkein tärkeimmät, mutta ihmiset ovat niin erilaisia. Minulla on ystävä, joka säästää kaikki liikenevät rahat matkustamiseen, mutta minä hankin mieluummin vaikka uudet verhot kotiin.

Yksi harrastus sentään on. Tai oikeastaan kaksi.

– Nautin kävelemisestä. Vaikka minulla on ollut oma auto kohta 14 vuotta, omaan mittariini on tainnut kertyä sinä aikana enemmän kilometrejä kuin auton mittariin. Lisäksi pidän säännöllisesti yhteyttä ystäviini. Käyn kylässä tai soitan.

Odotuksesta tuplapalkinto

Valentina ja Hannu ehtivät olla yhdessä kymmenen vuotta ennen kuin kaksoset ilmoittivat tulostaan. Se oli yllätys, mutta iloinen sellainen.

– Ensin tuntui, ettei tule lapsia, mutta sitten odotus palkittiin tuplasti. Mika ja Miia täyttivät toukokuussa 16 vuotta ja nyt molemmat ovat opiskelemassa Rovaniemellä. Mika opiskelee maansiirtoalaa ja Miia ylioppilasmerkonomin kaksoistutkintoa.

Valentina toteaa olleensa elämässään rohkea, ja luottaneensa Hannuun niin, että on uskaltanut jättää kotimaansa ja muuttaa 20-vuotiaana vieraaseen maahan.

– En kadu sitä, että olen muuttanut Suomeen ja Pelloon. Nykyään olen niin tottunut rauhallisuuteen, että en ehkä enää sopeutuisi esimerkiksi Pietariin. Tuskin muuttaisin sinne takaisin. Pellolaiset ovat nimittäin mahtavia!

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?