• Aavasaksalta-2
  • vene ja kuuka
  • Ilmakuva Pellosta
  • talo ja vesi
Toimittaja: Minna Siilasvuo

Kaisu Mikkolan kotipaikka sai muistolaatan, kun tulosta Aliselle Alposjärvelle oli kulunut 50 vuotta. Samassa yhteydessä pidettiin sukujuhla, jonka innoittamana Kaisu kirjoitti Veikko sihteerinään suvun jäsenille kirjasen suvun muistoista.

ALINEN ALPOSJÄRVI – Alisen Alposjärven rannalle ei ollut tietä, kun juoksenkilaiset Vieno ja Antti Kiviniemi rakensivat sinne talonsa vuonna 1933, puhtaaseen metsään.

Tiettömän taipaleen takana asuvaan perheeseen syntyi 16 lasta, joista viidestoista, Kaisu, viettää eläkkeelle jäätyään kesäisin neljä kuukautta kotitanhuvillaan puolisonsa Veikko Mikkolan kanssa. Sähköä ei ole, mutta ei sitä tarvitakaan. Ympärillä on se upea luonto, joka aikanaan houkutteli Kaisun isän rakentamaan kotinsa korpeen.

– Vietimme viime kesänä vain kolme yötä kotona Haapakoskella. Tänne on aina kiire keväällä, Kaisu ja Veikko kertovat.

Metsäperän elämää

Kaisu eleli kotonaan Niemelän tilalla ja kävi koulua Juoksengissa. Vaikka tilalta on linnuntietä vain kuusi kilometriä Ajankiin, siivettömien täytyy tehdä pitempi matka. Niinpä Kaisu sisaruksineen käveli tien varteen, nousi postiautoon ja oikaisi Ylitornion kautta Juoksenkiin.

– Alkuaikoina pitkämatkalaiset saivat pitää perunannostoloman kesäloman jatkeeksi. Kun menin syksyllä kouluun, tulin seuraavan kerran kotiin joululomalle.

Koulumatkan alkuosa taitettiin veneellä, mutta vähitellen tiekin tuli lähemmäksi. Vuonna 1985 se tuli jo nurkan päähän.

– Isä ehti nähdä tien tulon, mutta äiti ei. Juuson Eilalla oli tapana ennen tien tuloa ”soittaa” vene hakemaan meille tulijoita nostamalla valkoinen lakana vasten punaista navetan seinää. Se näkyi meille saakka ja siitä tiedettiin, että joku odottaa venettä, Kaisu naurahtaa.

Todellinen junantuoma

Veikko syntyi Ylistarossa, Etelä-Pohjanmaalla, mutta jäi äidistään orvoksi jo kahdeksan kuukauden ikäisenä. Haapakoskelle hän päätyi, kun tulevat kasvattivanhemmat kylästelivät naapurissa ja tulivat kertoneeksi, että haluaisivat ottaa kasvattilapsen kun omat ovat jo isoja. ”Sehän on meidän Veikko”, totesi naapurin emäntä Aili Nyrhinen, joka oli Veikon äitivainajan sisarentytär.

Niinhän siinä sitten kävi, vaikka asiat eivät lutviutuneet aivan heti. Veikko ehti pyöriä toisten jaloissa kolmivuotiaaksi, ennen kuin muutto Haapakoskelle lopulta toteutui.

– Isä oli kiertävä suutari, mutta kävi hän kotona sen verran, että allekirjoitti luovutuspaperit ja tein elämäni ensimmäisen junamatkan Ylitorniolle. Ensimmäisenä iltana olin juossut huoneesta toiseen ja hokenut: ”Minä ja mun plikat pannahan yhyressä nukkumahan.”

Tottapa Veikolla oli ikävä Ylistaroon jääneitä kuutta siskoaan. Yksi velikin oli, mutta hän oli lapsikatraan vanhin ja jo poissa kotoa.

Armeijan jälkeen maailmalle

Veikko varttui Haapakoskella hyvien kasvatusvanhempien huomassa ja kävi lapsuuskodissaan Ylistarossa ensimmäistä kertaa vasta armeijan jälkeen.

– Silloin näin ensimmäisen kerran sisarukseni sen jälkeen kun lähdin kotoa. Myöhemmin kaikki ovat kyllä käyneet täällä.

Armeijan jälkeen Veikko lähti Ylistarossa käyntinsä jälkeen Turkuun, sillä ainoa veli oli maanviljelijänä Sauvossa. Veikko sai työpaikan betonitehtaalta ja löysi mukavan asunnon keskeltä kaupunkia.

– Ehdin olla viikon töissä, mutta en ehtinyt viettää vielä yhtään yötä asunnossani, kun menin viikonlopuksi velipojan luo. Yksi siskoistani tuli perheineen sinne palatessaan lomamatkalta kotiinsa Ruotsiin, ja mie tulin sitten sunnuntaina heidän matkassaan Turkuun.

Matkasta tulikin yllättäen mutkikas, kun tyttäret alkoivat houkutella Veikkoa mukaan Ruotsiin.

– Mie sanoin, että kyllä se mulle passaa kun koko omaisuus on matkalaukussa. Niin kävin vain asunnolla hakemassa laukkuni ja palauttamassa avaimet. Laivalta lähetin velipojalle viestin, että olen matkalla Ruotsiin...

Takaisin kotiin

Ruotsin reissusta ei tullut pitkää. Veikko sinnitteli siellä vuoden päivät, mutta ei saanut elämiseensä ja olemiseensa makua.

– Mie olin jo päättänyt, että jos Suomessa tapetaan nälkään, mie kuolen sovinnolla. Silloin kasvatti-isältä tuli sähke: ”Työpaikka. Harkitse.” Lähdin samana iltana kohti kotia.

Veikko sai työpaikan Haapakosken voimalaitokselta ja viipyi siellä, kunnes laitos automatisoitiin. Samaan aikaan Kaisu hoiti lypsykarjaa ja halvaantunutta äitiään kotonaan.

– Mie olen hoitanut viimeisenä lehmiä niillä rannoilla.

Kohtalokas tanssireissu

Oli melkoinen onnenkantamoinen, että Kaisu ja Veikko tapasivat toisensa – metsän keskellä omavaraistaloudessa kasvanut neitokainen ja Ylistaron komealla kirkolla syntynyt ja maailmalla seikkaillut nuorukainen.

– Pakisjärvellä oli paljon nuoria ja tansseissa kuljettiin taksilla, joskus kahdellakin. Tansseja oli kolmena iltana viikossa, mutta enhän mie aina päässyt vaikka tanssihalujakin olisi ollut, kun oli lehmät hoidettavana, Kaisu toteaa.

Risteilevät polut saattoivat kuitenkin nuoret yhteen helluntaitansseissa Lohijärvellä vuonna 1967. Kun Veikko saatteli Kaisua tanssien päätteeksi kotiin, hänellä ei ollut aavistustakaan, mihin tyttö veneineen hävisi.

– Mie näin vain rannalta, että vene katosi Kuusiniemen taakse, Veikko muistelee.

Alinen Alposjärvi on syvä ja aallokko kova, joten ihan pienen veneen kanssa ei pärjää – ainakaan silloin, kun ainoa tie taloon kulkee järven yli.

Korvesta kolhoosiin

Myöhemmin Kaisun kotipaikka tuli Veikolle hyvinkin tutuksi. Kävi myös ilmi, että syrjäisestä sijainnista huolimatta siellä oli elämää vähintäänkin kotitarpeiksi.

– Kun Veikko oli täällä ensimmäistä kertaa yötä, nukkumaan mentäessä taloon sijattiin 36 petipaikkaa, Kaisu muistelee.

– Ja ensimmäisenä yönä jouduin Kaisun avuksi poijittamaan lehmää, Veikko jatkaa.

Nuoret aloittivat yhteisen taipaleensa Alisella Alposjärvellä. Perheen esikoinen, Vuokko, syntyi Pellossa ja Veikko toi hänet kantamalla Niemelään. Edessä oli kuitenkin muutosten aika: Kaisu, Veikko ja pikkuinen Vuokko muuttivat Tengeliöön ja heidän mukanaan muuttivat myös Kaisun vanhemmat ja nuorin veli. Kaisun äiti kuoli ensimmäisenä Tengeliön talvena.

– Se oli semmoista kolhoosiasumista, Veikko naurahtaa.

– Aika oli erilainen. Siskot kävivät perheineen kylässä viikonloppuisin ja olivat tietysti yötä. Nukkujia oli joka paikassa vaatehuonetta myöten, Kaisu selvittää.

Mikkolan perheeseen syntyi vielä kaksi tytärtä, Pilvi ja Marja.

Työn parissa ja harrastuksissa

Kaisu oli navettarupeamansa jälkeen kymmenen vuotta töissä osuuskaupassa ja neljä vuotta Matarengissa Ekfors Kraftilla. Sen jälkeen hän päätti hakea perhepäivähoitajan paikkaa kunnalta ja sai sen.

– Ehdin olla 29 vuotta perhepäivähoitajana ennen kuin jäin kuusi vuotta sitten eläkkeelle. En tiedä, montako lasta olen hoitanut, mutta monta niitä on!

Haapakosken voimalan automatisoinnin jälkeen Veikko sai työpaikan Ekfors Kraftilta ja viihtyi siellä eläkepäiviin saakka, kaikkiaan 20 vuotta.

Nyt kun molemmat ovat eläkkeellä, heillä riittää puuhaa Aavasaksan eläkeläisten toiminnassa ja kansantalon talonmiehen hommissa. Veikko on yhdeksättä vuotta yhdistyksen puheenjohtaja, mutta uhkaa jättää pestin nuoremmille. Yhdistystoiminnan lisäksi heillä on toinenkin yhteinen harrastus.

– Laulamme talvet Kätkän Annelin johtamassa Aavasaksan eläkeläisten kuorossa ja kesät Alpoksen Iloisissa Ilveksissä. Talvella laulamme myös Meän Opiston Aavasaksan kuorossa, jota johtaa Tuokon Jorma.

Luonto hiipii lähelle

On Kaisulla ja Veikolla kolmaskin yhteinen harrastus – vai pitäisikö puhua elämäntavasta? Molemmat viihtyvät mökillä Alisen Alposjärven rannalla paremmin kuin hyvin luontoa tarkkaillen ja sen ihmeitä ihastellen.

Mökin jokaisella huonekalulla on tarina ja oma elämä. Kamarissa on Kaisun enon tekemä sänky, joka tuli muuttokuorman mukana jo vuonna 1933. Toisen sängyn on tehnyt naapuri, ja Veikon kädenjälki näkyy monessa kalusteessa.

– Meillä on täällä pieni perunamaa, mansikkamaa ja marjapensaita. Muut marjat haetaan metsästä. Juuresten viljely loppuu nyt, sillä täällä laiduntavat sekä hirvet, porot että jänikset, Kaisu toteaa ja jänis hyppelee kuin malliksi pihamaan yli.

Veikko kehaisee, että järvestä saa onkimalla isoja ahvenia.

– Suurin, jonka olen saanut ongella, painoi 800 grammaa.

Lintujen muuttoreitti kulkee kotirannan yli. Yhtenä keväänä haikara lensi yli, kun Kaisu ja Veikko istuivat rannassa pilkillä. Harvinainen näky oli sekin, kun poro imetti pihassa vasaansa. Luonto tulee lähelle.

– Tyttäret perheineen ovat etelässä, mutta tänne hekin tulevat joka kesä. Ei täältä malta pysyä poissa, Kaisu ja Veikko vakuuttavat.

Paikallisuutisia

Hanna-Maria Koivumaan johtama lapsikuora esitti kaksi iloista laululeikkiä, kivileikin ja kenkäleikin.

TURTOLA–PELLO – Pellon itsenäisyysjuhla alkoi tuttuun tapaan Turtolan kirkosta, jonka jumalanpalveluksessa saarnasi seurakun...

YLITORNIO – Elämän kolme perusasiaa ovat lepo, ravinto ja liikunta, mutta nämä perusasiat tuntuvat olleen viime aikoina ehkä hieman hukassa Ainiovaaran koululaisilta. Näin ainakin opettajien mielestä, ja siksi he päättivät järjestä...

Simo Rousu ja Juha-Matti Konttaniemi juttusilla keminmaalaisen Markku Hotin kanssa.

YLITORNIO – Viime sunnuntaina oli kirkonkylälle suuntautuvan kauppareissun yhteydessä mahdollisuus tutustua yhdistykseen, joka jäsenjärjes...

Kunnanvaltuuston puheenjohtaja Reeta Laitinen puhui sankarihaudalla.

YLITORNIO – Itsenäisyyspäivän vietto alkoi perinteiseen tapaan Ylitornion kirkosta, jossa päiväsaarnan piti seurakuntapastori Nina Palm. Jumalanpal...

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy