Toimittaja: Minna Siilasvuo

Annikka Tuohinon koti on lapsuuden rakkaimmassa paikassa, Aavasaksan rinteessä.

AAVASAKSA – ”Kävin syntymässä Kauhavalla kun isällä sattui olemaan niihin aikoihin työkeikka siellä. Muuten olen asunut lapsuuteni ja nuoruuteni Ylitorniolla”, Annikka Tuohino (s. Krans)kertoo.

Annikka kouluttautui matkailualalle Savonlinnassa ja teki matkailualan töitä eri puolilla Suomea. Kesät vietettiin nykyisen kodin naapurissa, isän kotitalossa, Kransin mellalla.

Aikuisiällä menoa on riittänyt suuntaan jos toiseenkin, mutta loppujen lopuksi Annikka palasi perheineen Aavasaksan kupeeseen, kotiin.

– Rakhaus toi minut takaisin Ylitorniolle, vaikka muut ihmiset olivat aina sitä mieltä, että ”Annikka ei ainakaan tule ikinä takaisin”, Annikka naurahtaa.

Teinirakhauesta tosirakhaueksi

Kyseinen rakhaus oli pellolainen Tuomo Tuohino, jonka kanssa Annikalla oli säpinää jo nuoruusvuosina.

– Kohtasimme teinijuhlissa Pellossa, ja olemme tavanneet aina kun olemme käyneet opiskeluvuosien aikana kotona. Joku kesä on seurusteltu, mutta elämä kuljetti meidät eri teille.

Koulun jälkeen seurustelu ehti jo vähän painua unholaan, kunnes nuoret kohtasivat toisensa uudelleen ja lempi leimahti liekkeihin.

– Asuin silloin Ahvenanmaalla, mutta kun isä sairastui, tulin tietysti käymään ja kun hän kuoli, oli hautajaisjärjestelyjä ja muuta. Silloin soittelimme Tuomon kanssa ja hän kutsui käymään. Seuraavaksi kävinkin jo hakemassa tavarani pois Ahvenanmaalta…

Nuoripari asui alkuun Kolarissa, mistä Tuomo oli saanut työpaikan Rautaruukilta. Matkailualalle kouluttautunut Annikka sai työpaikan Äkäshotellista.

– Menin kysymään johtajalta, olisiko siellä töitä minulle. Hän vastasi, että tule maanantaina töihin.

Kaivosten perässä

Yhteiseloa on takana jo 41 vuotta. Perheen kaikki kolme lasta syntyivät Kolarissa, mutta kun Rautaruukin kaivos loppui, myös Tuohinon perheen aika Kolarissa oli ohi. Tuomo vaihtoi työpaikkaa Outokummun kaivokselle.

– Aluksi suunnittelimme muuttavamme sinne. Kävimme katsomassa taloakin, mutta tiesimme jo silloin, että Tuomon asemapaikka tulee muuttumaan. Niinpä päätimme, että emme rupea kuljettamaan koko perhettä Tuomon työn mukana, vaan minä ja lapset asetumme Ylitorniolle ja Tuomo liikkuu.

Tuohinot aikoivat rakentaa mökin Aavasaksan rinteeseen, rakkaalle paikalle, mutta jotenkin se ajatus karkasi käsistä.

– Päätimme sittenkin rakentaa talon.

Aikataulutus ei mennyt ihan nappiin, sillä muutama päivä sen jälkeen kun talokaupat oli tehty, Tuomolle tuli työkomennus Chileen. Rakennustyömaa jäi Annikan hoteisiin.

– Se oli raskasta aikaa. Kävin töissä, hoidin lapset ja valvoin rakentamisen edistymistä. Onneksi äiti ja sisko perheineen olivat apuna ja tukena.

Uusi talo tyhjilleen

Talo valmistui tammikuussa 1991, ja jäi melkein saman tien tyhjilleen. Kun Tuomo tuli kesälomalle, tehtiin päätös koko perheen muuttamisesta Chileen. Elokuussa tuli aika heittää hyvästit Suomelle, sukulaisille, ystäville ja kaikelle tutulle.

– Meidän oli tarkoitus olla siellä vuosi, mutta olimmekin viisi. Kulttuurisokki oli melkoinen sekä mennessä että tullessa. Kielitaitoa ei ollut, ja kaikki asunnonhakua myöten piti hoitaa sanakirja kädessä.

Annikalle muutos oli muutenkin valtava. Suomessa hän oli hoitanut itse työn, lapset ja rakentamiseen liittyvät ratkaisut. Chilessä hän oli kotiäiti, jolla oli palvelijatar.

– Siihen oli todella vaikea tottua! En saanut keittää edes kahvikupillista itse, vaan apulaiseni riensi heti kysymään, mitä haluan ja vakuutti hoitavansa asian.

Koulukieli uusiksi

Annikka ei tietenkään ollut ainoa perheenjäsen, jolla oli tekemistä uusien asioiden omaksumisessa. Ensimmäiset kaksi viikkoa lapset lähtivät joka aamu itkien kouluun, koska eivät osanneet kieltä eivätkä tunteneet ketään. Sitten helpotti.

Viisivuotias Matti solahti pian uuteen ympäristöön. Seitsenvuotias Maija ja kymmenvuotias Hanna seurasivat nopeasti perässä. Kulttuuri oli erilainen kuin Suomessa, monin tavoin rennompi.

– Lapset saivat sieltä valtavan kielipääoman. He kävivät Santiagon englantilaista koulua ja puhuvat erinomaista espanjaa ja hyvää englantia.

Suomeen palatessaan lapset eivät ymmärtäneet koulussa käytettyä kieltä, ja se oli joskus vaikea pala sekä opettajille että koulutovereille – puhuivathan he kuitenkin ihan hyvää suomea.

– Esimerkiksi monet luonnontieteeseen liittyvät sanat olivat heille aluksi aivan vieraita. Jouduin selittämään perusteellisesti vaikkapa että mitä tarkoittaa lintujen pesiminen.

Miljoonakaupungista metsän keskelle

Suomeen paluussa oli muitakin kompastuskiviä. Muutto viiden miljoonan asukkaan Santiagosta Aavasaksan rinteeseen kirveli esikoistyttären mieltä.

– Tytär itki kotiinpaluun jälkeen monta iltaa ja halusi tehdä kaikista Suomen metsistä tulitikkuja kiinalaisille, Annikka naurahtaa.

1990-luvun alun lama jäi Tuohinoilta kokonaan näkemättä ja kokematta, sillä Chilessä elettiin silloin hurjaa nousukautta.

– Tuomo olisi voinut halutessaan jatkaa pestiään Chilessä, mutta meillä kaikilla – paitsi ehkä Hannalla – oli tullut aika siellä täyteen. Kotiinpaluun jälkeen Tuomo on liikkunut, mutta muu perhe on pysynyt paikallaan.

Annikka on työskennellyt muun muassa Ylitornion kunnan matkailuvastaavana, ja huomannut, että matkailussa samat jutut pyörivät esillä vuodesta toiseen. Kuntien välinen yhteistyö ei aina suju parhaalla mahdollisella tavalla.

– Yhteistyö aloitetaan aina alusta: tehdään uusi hanke, uudet nettisivut, ponnistetaan vähän aikaa – ja ajaudutaan taas erilleen. Sitten tehdään sama uudestaan. Joskus pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle.

Hiljaiseloa kahdestaan

Muutama vuosi sitten Tuomo jäi eläkkeelle Kittilän kultakaivoksen johtajan paikalta. Annikka on ollut eläkkeellä kolme vuotta.

– Vietämme hiljaiseloa kahdestaan kotona. Käymme sienessä ja marjassa. Molemmat joutuvat sopeutumaan, kun yhteistä aikaa on enemmän.

Tuomo on kotona viihtyvää sorttia, mutta Annikka ehtii harrastaa muutakin kuin sienestystä ja marjastusta.

– Olen aina nauttinut liikunnasta ja harrastan nytkin gymstickiä, spinningiä, uintia, hiihtoa ja pyöräilyä. Myös vaeltaminen on ollut vuosikausia rakas harrastus luottoystävien kanssa. Olemme vaeltaneet ensin perinteiset kohteet Suomessa ja sitten Barcelonassa, Kreikassa, Portugalissa, Irlannissa ja Skotlannissa, Annikka luettelee.

Annikasta vaellusretket ovat ihania, koska ne eivät ole pelkästään ruumiillista, vaan myös henkistä rakennusta, yhdessäoloa ystävien kanssa. Seuraava vaellusretki suuntautuu Kolille.

– Lähden sinne kahdestaan sellaisen ystävän kanssa, johon olen tutustunut Chilessä. Hän oli siellä perheineen samaan aikaan kuin minäkin, ja hän on ainoa, jonka kanssa ystävyys on jatkunut vielä Suomeen paluun jälkeenkin.

Viimeiset viisi vuotta Annikka on ollut mukana Ylitornion Lions Clubin toiminnassa, ja hän on parhaillaan toista kautta klubin presidenttinä. Lisäksi hän opettaa sivutoimisesti espanjaa Meän Opistossa.

Unelmia ja rakkautta

Niinä vuosina kun Annikka paahtoi töissä pitkää päivää, Tuomo oli viikkoreissussa ja lapset asuivat kotona, naapurissa asuvat äiti ja sisko olivat kullanarvoinen apu. Nyt he molemmat ovat poissa, ja Annikka on se, joka tarjoaa apuaan.

– Meillä on kolme lastenlasta, ja lastenhoitoapu on välillä tarpeen. Maija asuu Belgiassa, jossa äitiysloma kestää vain kolme kuukautta. Kun hänen poikansa Koski syntyi, olin siellä äitiysloman päätyttyä kaksi kuukautta auttamassa.

Annikka toteaa, että elinpiirin ja ystäväpiirin kutistuessa pitäisi osata nauttia siitä, mitä on, eikä kaivata aina jotakin muuta. Unelmia saa silti olla.

– Minä haaveilen talosta meren rannalla. Haluaisin asua sellaisessa vaikka vuoden. Koti on minulle onnen tyyssija, johon mikään paha ei voi tulla. Toivon, että se olisi samanlainen lapsille ja lapsenlapsille.

Annikka on ilmiselvästi onnistunut luomaan ympärilleen rakastavan ja turvallisen ilmapiirin.

– Hannan tytär Aava sanoi kerran, että kaikilla ihmisillä pitäisi olla oma elementti – maa, vesi, tuli tai ilma – mutta mummilla pitäisi olla rakkaus. Jouduin tirauttamaan muutaman kyyneleen…

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?