• Aavasaksalta-2
  • vene ja kuuka
  • Ilmakuva Pellosta
  • talo ja vesi
  • Tilaushinnat
Toimittaja: Anna-Maria Vainionpää

Leila Senbomille oma perhe on sydäntä lähimpänä.

KONTTAJÄRVI – Leila Senbomille (os. Hoikkaniemi) oli nuoresta lähtien selvää, että paras elämä löytyy lapsuuden maisemista. Hän halusi pysyä kotiseudulla, vaikka ympäriltä kaikkosi nuorta väkeä Etelä-Suomeen ja Ruotsiin töihin.

– Minä en halunnut lähteä kauas kotoa seikkailemaan.

Kerran tosin oli hilkulla, etteikö hän olisi lähtenyt kokiksi ”ulkomaille” Vuotsoon.

– Äiti pisti hanttiin, mutta antoi minun itse päättää.

Leila pakkasi tavaransa ja jäi odottamaan sovittua kyytiä. Sitä ei koskaan kuulunut.

Leilan lapsuudenkodista Rovanpäästä on hänen ja miehensä Viljon yhteiseen kotiin matkaa linnuntietä reilut viisi kilometriä. Tämän naisen juuret ovat syvällä jokilaaksossa ja sen mielenmaisemassa.

Työntäyteinen lapsuus

Leila syntyi vappuna vuonna 1951.

Jälleenrakennus kävi kiivaana. Maa alkoi vaurastua, väkeä muuttaa maalta kaupunkeihin. Modernista maailmasta kantautui kaikuja Pohjanperällekin.

Leilan lapsuuden perhe oli sen ajan tapaan iso.

– Minulla on kolme ristimänimeä, Leila Olivia Elisabeth, koska meiltä kuoli aikaisemmin kaksi tyttöä. Olivia-nimi tulee äidiltäni.

Vaikka 1950-luvulla lapset olivat käypää työvoimaa maatilan töissä, Leila muistaa töitä lämmöllä.

Heinätyöt ja lehmien hoito olivat jokaisen maatilan kasvatin työsarkaa.

– Veimme isän kanssa lehmiä vesitysjänkälle laiduntamaan. Perillä meidän piti odottaa, että lehmät rauhoittuivat syömään. Sitten lähdimme pois. Lehmät oppivat reitin ja tulivat illalla kotiin lypsylle.

Talossa oli kerrallaan yksi tai kaksi työhevosta. Lampaiden villoista kehrättiin langat vaatteisiin. Omavaraistaloudessa possut olivat tärkeä ravinnonlähde.

Elämä ei ollut pelkkää työntekoa.

– Isä rakensi meille leikkimökinkin.

Nuorikoksi maatilalle

Pääsiäinen vuonna 1968 oli myönteisellä tavalla kohtalokas Hoikkaniemen neidille.

– Viljo tuli ajamaan pääsiäisenä heinäkuormaa naapuriin. Serkku ehdotti minulle, että lähtisin Ponnelle tansseihin.

Vaikka Leila epäröi, ettei isä päästäisi tytärtään lähtemään, kävi toisin. Viljo oli samoissa tansseissa.

– Se oli selvää heti.

Nuoret menivät kihloihin samana vuonna. Heidät vihittiin uudenvuodenpäivänä seuraavana vuonna.

Leila kävi samaan aikaan vuoden kestävää kahvila- ja ravintola-alan peruskurssia kirkonkylällä.

– Olisin päässyt harjoittelijaksi silloisen Teboilin baariin. Viljo halusi kuitenkin, että ryhdyn karjakoksi. Ehkä olisi ollut antoisampaa olla vieraan palveluksessa, Leila pohtii jälkikäteen.

Leipä lehmistä ja metsästä

1960-luvulla suomalainen maatalous eli myllerryksessä. Maa täyttyi voivuorista ja maitojärvistä. Peltoja paketoitiin, ja lehmistä maksettiin teuraspalkkioita. Pientilat hävisivät taloudellisten vaateiden puristuksessa.

Senbomeilla oli alkuun 13 lypsylehmää. Myöhemmin määrä nousi neljällä.

– Meillä oli keskivertotila pinta-alalla ja tuotoksella mitattuna.

Pariskunta hoiti lehmät pääasiassa yhdessä, mutta Viljon työskennellessä metsässä lehmät olivat Leilan vastuulla.

Nykyaikaisiin robottinavetoihin verrattuna touhu oli fyysisesti työlästä.

– Meillä oli aluksi sankokone, jolla maito lypsettiin. Lypsyn jälkeen maito kaadettiin siivilän läpi tonkkaan.

Senbomit rakensivat uuden navetan vuonna 1982, jolloin EU:iin liittymisestä ei ollut aavistustakaan. Sen myötä lypsy helpottui putkilypsykoneen myötä.

Paikkakunnan vireydestä ja elämänuskosta kertoo paljon se, että Pellossa rakennettiin samana vuonna 12 uutta navettaa.

– Uusi navetta toi lisätienestiä, ja hankimme lisää peltoakin.

Varsinainen innovaatio oli perustaa kotijuustola. Leila alkoi paistaa leipäjuustoa myyntiin. Siitä alkoi varsinainen hulina.

– Juhlapyhien aikaan menekki oli kovaa. Kaikki halusivat leipäjuustoja. Jotkut ostivat niitä lapsilleenkin joululahjaksi.

Vilkkaimpina aikoina Leilalta tilattiin jopa kymmenen juustoa päivässä.

Sekin liiketoimi oli pariskunnan yhteinen. Leila paistoi, Viljo kuljetti juustot asiakkaille.

– Joskus jouluisin lopetettiin työt vasta kello 15, jolloin alettiin valmistamaan omaa jouluamme.

Lapsia siunaantuu taloon

Leilalle oli selvää, että hän halusi omia lapsia.

– Lapset tuo lämään jatkuvuuden.

Ensimmäinen lapsi Kari syntyi vuonna 1970. Häntä seurasivat Seppo, Mika, Merja ja kuopus Jukka vuonna 1985.

Perheen elämä pyöri maatilan ympärillä. Lapset kasvoivat ja aikuistuivat, muuttivat omiin elämiinsä ja perustivat omia perheitään. Silti perheyhteys on yhä tiivis. Lapset ja lapsenlapset viettävät paljon aikaa pariskunnan luona.

Mummo on paras

Lapsenlapset ovat Leilalle sydämenasia. Sen näkee jo siinä, millä lämmöllä ja rakkaudella Leila katsoo haastattelun aikana lastenlastaan Miikkaa. Poika oli tullut Rovaniemeltä lomailemaan mummolaan.

Kahden eläkeläisen olohuoneessa on edelleen lasten leikkikeittiö, ja keltaiset legopalikat ovat löytäneet paikkansa televisiotasolta. Seinän maalipintaa koristaa lapsenlapsen ilmiselvä käsialanäyte. Tässä talossa asuu rakkaus jälkipolveen.

Miikkan mielestä omassa mummossa on parasta se, kun mummo laittaa ruokaa.

– Mummo on kova juoksemaankin, nuori mies pohtii.

Miikkan ja mummon välisessä kisassa mummo tosin saa aina kunniakkaan hopeamitallin.

Pienen pohdinnan jälkeen Miikka muistaa vielä yhden parhaan piirteen mummossaan.

– Se pesee ja kiillottaa minun löytämät hienot kivet.

Haastattelun aikana Viljokin herkeää mukaan pohtimaan ”mummon” parhaita puolia.

– Meillä on yhteisiä asioita. Leila touhuaa kovasti, on työteliäs vaimo.

Omat riennot ja velvoitteet kutsuvat

Lasten kasvettua ja pariskunnan lopetettua lypsytilan pidon Leilalle vapautui aikaa alkaa vaikuttamaan niin oman kylän kuin seurakunnankin asioihin.

Konttajärven nuorisoseura on ollut Leilan ”työlistalla” vuosikymmenet. Hän on toiminut talkoolaisena, bingovastaavana, köökin puolella ja myös puheenjohtajana. Sitä kutsutaan sitoutumiseksi.

Yksi motiivi lähteä nuorisoseuran edellyttämiin lukemattomiin vapaaehtoistöihin ovat olleet sosiaaliset kontaktit.

– Se on tärkeä henkireikä. Saan nähdä ihmisiä. Heitä tuli ennen koronaa kaukaakin.

Leila on tehnyt kirkkovaltuustossa pitkän uran.

– Olen ollut valtuuston jäsen kolme kautta eli 12 vuotta.

Yksi syy halukkuuteen vaikuttaa oman seurakunnan asioihin lienee Leilan lapsuuden kodin ilmapiiri ja arvot.

– Meillä oli kristilliset arvot. Uskoa elettiin arjessa, eikä siitä tehty suurta numeroa.

Leila suree, että seurakunnankin aktiviteetit ovat vähentyneet.

– Ennen oli isoja tapahtumia ja enemmän toimintaa. Arvot ovat muuttuneet. Nyt tuntuu, etteivät ihmiset ole enää kiinnostuneita.

Nuorisoseuran ja kirkkovaltuuston ohella Leila on halunnut osallistua myös kunnan päätöksentekoon. Hän on työskennellyt sekä elinvoima- että perusturvalautakunnassa.

Rieskoja ja kampanisuja – sydämellä

Leila ja Viljo ovat kuin yksi yksikkö. Näin oli myös sen kymmenisen vuoden ajan, kun Meän Opiston miesten puutyöpiiri kokoontui Senbomien navetassa.

Lukemattomat ovat ne rieskat ja muut leivonnaiset, mitkä Leila leipoi miesten jokaiselle kokoontumiskerralle vapaaehtoisesti ja maksua pyytämättä.

– Kun antaa, ei koskaan jää velkaa.

Sama herkullinen ja kaivattu meininki sai jatkoa viime talvena, kun puutyömiehet pyysivät päästä jälleen tuttuun navettaan valmistamaan yhdessä rekiä ja veneitä. Miesten kokoontumisten kohokohta olivat yhteiset kahvit Leilan leipomusten siivittäminä.

Leila paistaa edelleen tilauksestakin leivonnaisia, mutta sukkapuikkoihin hän ei ole tarttunut.

– Ystävän kutomia sukkia on komero täynnä.

Entäpä tulevaisuus?

Leila täytti vappuna 70 vuotta. Pyöreät vuodet asettavat ihmisen usein pohtimaan menneitä vuosikymmeniä.

– En ala ajattelemaan, että olen vanha. Menen omalla rytmilläni.

Paljon töitä tehnyt kroppa on alkanut välillä vihoitella. Vuosia kestänyt 40 kilon maitotonkkien nostelu muistuttelee menneestä.

– Teen nykyään, mitä jaksan. Joskus olen joutunut antamaan periksi, enkä ala laskemaan tekemättömiä töitä.

Seuraavan vuosikymmenen Leila aikoo elää päivän kerrallaan.

Toiset puhuu, toiset kuuntelee

Leilan ohella tähän haastatteluun osallistui kaksi aktiivista, erinomaisilla puhelahjoilla varustettua herrasmiestä, Viljo ja Miikka.

Leilan vaatimattomuutta kuvaa se, että hän luovutti puheenvuoronsa heti aktiivisimmille keskusteluun osallistujille.

– Kotona kyllä osaan puhua. Riippuu se seurastakin. Outojen ihmisten kanssa olen ujompi.

Toiset puhuvat sanoilla, toiset teoilla.

Korona siirsi Leilan syntymäpäiväjuhlaa vappuna, mutta nyt on sen aika. Kaikki ovat tervetulleita juhlistamaan pyöreitä vuosia Senbomien kotiin tämän viikon lauantaina!

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?