• Aavasaksalta-2
  • vene ja kuuka
  • Ilmakuva Pellosta
  • talo ja vesi

Urho ja Terttu Leppäjärvi hemmottelevat lapinporokoira Retua minkä ehtivät.

TURTOLA – ”Minun ei ole tarvinnut lähteä Turtolasta sen jälkeen kun tulin tänne. Olen ollut melkein kaikkien turtolalaisten yritysten palveluksessa”, Urho Leppäjärvi toteaa.

Urho tuli Pelloon autonasentajakurssille vuonna 1974 silloiseen kurssikeskukseeen. Koulutus osui kohdalleen, sillä armeijan käytyään hän palasi samaiseen kurssikeskukseen täydentämään alan opintoja.

Koulutusmahdollisuudet toivat Urhon takaisin Pelloon – vai olikohan syynä sittenkin Terttu (s. Harila), jonka Urho oli tavannut tansseissa Ponnella? Oli miten oli, koulutus oli hyvää ja epäilemättä myös hyödyllistä, sillä Urholle riitti töitä Turtolassa eläkepäiviin saakka.

– Ei minulla ollut alun perinkään tarkoitus palata takaisin Enontekiön Leppäjärvelle, mistä olen kotoisin. En oikein viihtynyt siellä, ja onhan täällä paljon paremmat työmahdollisuudetkin, Urho tunnustaa.

Kuusijärveltä Turtolaan

Terttu ei tullut Turtolan vilkkaaseen keskustaan ihan niin kaukaa kuin puolisonsa. Hänen syntymäkotinsa on Koutuksentien varressa, Kuusijärvellä.

– Mie olen niin pellolainen, että pysyn täällä tai muutan kaupunkiin, Terttu toteaa topakasti.

Onneksi kaupunkiin muuttaminen ei ole osoittautunut tarpeelliseksi, sillä vaikka Terttu on joutunut lähtemään työn perässä milloin kirkonkylälle, milloin Juoksenkiin, Urho on työllistynyt Turtolan yrityksissä.

Äkkiseltään tuntuu, ettei Turtolassa ole kuin muutama yritys, mutta on niitä ollut enemmänkin. Lisäksi Urhon työsuhteet ovat olleet pitkiä.

– Ensin tulin K. I. Eeron kaupalle myymäläauton kuljettajaksi. Olin siinä yhtäjaksoisesti vain puolisen vuotta, mutta tuurasin kuljettajan kesälomia senkin jälkeen kun siirryin muihin töihin.

Työtä laidasta laitaan

Myymäläauton ratista Urho siirtyi hitsaushommiin Toivo Jaarasen pajalle. Samalla nuoripari muutti Jaarasen naapuriin Turtolan asemarakennukseen.

– Jaaraselle piti antaa ensin hitsausnäyte, mutta hän hyväksyi minut heti töihin. Pääsin hitsaamaan vesivaraajaa. Siellä meni kuudesta seitsemään vuotta, Urho muistelee.

– Asuinpaikkana se oli vähän syrjäinen, Terttu jatkaa.

Urho on tosiaan nuohonnut Turtolan työpaikat perusteellisesti. viisitoista vuotta Pellopuulla, sitten Aurora Housella niin kauan kuin se oli olemassa ja lopuksi taas Pellopuulla. Väliin mahtuu lyhyitä piipahduksia Kaarlo Eeron palveluksessa ja Jari Ylisaukko-ojan autokorjaamolla.

– Alaniemen linja-autoliikenteellä en kerennyt olla, vaikka kerran tahdottiin. Siihen olisi pitänyt ajaa kuitenkin linja-autokortti, eikä minulla ollut sellaiseen haluja. Siihen aikaan se olisi ollut pikku homma. 

Tontit kiven alla

Terttu ja Urho ovat ehtineet asua monessa paikassa ennen kuin he pääsivät rakentamaan nykyisen kotinsa.

– Tuntui, että Turtolasta ei saa taloa eikä edes tonttia millään, mutta Knuutin Lasse neuvoi kysymään seurakunnalta. Hän kertoi, että seurakunnalla on maata ja tontteja, ja se piti paikkansa. Saimme valita!

Kaupat tehtiin Ollikkalan Jounin kanssa, ja sittemmin Leppäjärvet ostivat vielä naapurinsa kanssa puoliksi välissään olevan tontin, että saivat lisätilaa. Uusi koti rakennettiin 1980-luvun alussa.

– Rakensimme samana vuonna Eeron Heikin kanssa, mutta sen jälkeen tälle alueelle ei ole rakennettu uusia taloja. Tämä on vanhaa niittyä, tontin nimikin on Latola.

Pientä hitsaushommaa

Urho päätyi pienen väliloikan jälkeen takaisin Pellopuulle, kun Armas Kristo soitti ja pyysi tulemaan töihin. ”Olisi semmoinen pieni hitsaushomma.”

Sitä pientä hitsaushommaa riitti eläkeikään saakka ja on riittänyt senkin jälkeen.

– Käyn edelleen silloin tällöin tekemässä jonkun pienen korjaustyön, kun pyydetään. Sillä lailla sopivasti.

Tertulla on vielä työuraa jäljellä muutamaksi vuodeksi, samoin työhaluja. Jouten ei oikein osaa olla.

– Olen kierrellyt monenlaisissa paikoissa: työllistämishommissa keittiöillä, myös Turtolan koululla, hoitajana palvelutaloilla, kouluavustajana ja myymäläapulaisena. Ennen harrastin taulujen maalaamista, mutta se on jäänyt kokonaan.

Pojat pysyivät Lapissa

Tertulla ja Urholla on kaksi poikaa, joista vanhempi on opettajana Sodankylässä.

– Hän opiskeli ensin insinööriksi, mutta kun sen alan työt alkoivat karata etelään, hän vaihtoi alaa ja kouluttautui opettajaksi. Nyt hän on tyytyväinen, kun löysi oman alansa ja sai paikan pohjoisesta.

Nuorempi poika on metallimiehenä Kemissä, ja hänellä on kolme lasta – kaksi tyttöä ja poika – jotka viihtyvät Turtolan mummolassa kesäisin.

– Poikien syntymän aikoihin minun mummoni Enontekiöllä oli vielä elossa. Kävimme tietysti siellä kyläilemässä, ja kun menimme näyttämään kuopusta, mummo totesi, että ”jaha, nyt se on täys perhe”, Urho kertoo.

Mummoa uskottiin, ja lapsiluku jäi kahteen.

Lemmikkinä porokoira

Kun lapset ovat aikuisia eivätkä lapsenlapset pääse kylään, Terttu ja Urho hemmottelevat karvaista lapsukaistaan, porokoira Retua. Retu on monessa kohdassa tottelevaisempi kuin ihmislapset, eikä sillä ole koskaan tylsää.

– Kaupunkilaislapset ovat kovia menemään. Kun he ovat meillä, me reissaamme milloin minnekin, ja silloin he viihtyvät. Kun asetumme paikallemme, he valittavat, että on tylsää. Siihen mie vastaan, että ”älä välitä, niin on mullakin”, Urho naureskelee.

Nykyajan lapset tylsistyvät helposti, eikä se ole mikään ihme. Onhan se tylsää, kun ei ole mitään tekemistä.

– Mie olen maatilalta kotoisin, eikä kotona saanut olla koskaan jouten. Äitiä piti auttaa sisätöissä, isää viljelyksillä ja syksyllä mentiin metsään ja kerättiin talven marjat. Silloin olisi voinut vaikka toivoa, että olisipa tylsää, Terttu toteaa.

Ei tylsää päivää

Tosiasiassa Urholla ei taida olla koskaan erityisen tylsää, sillä hänellä on harrastus, jonka parissa voisi halutessaan puuhastella vuorokaudet ympäriinsä. Kyse ei ole kuitenkaan perinteisistä metsästyksestä tai kalastuksesta.

– On minulla metsästyskortti ja aseetkin, mutta en ruukaa käydä metsällä. Muut ampuvat ja mie yritän laittaa niitä saaliita kasaan.

Urho on metsästyspiireissä laajalti tunnettu. Ei tosin innokkaana metsämiehenä, vaan taitavana eläinten täyttäjänä.

– Minulla alkaa sesonki, kun hirvenmetsästys käynnistyy. Silloin jahtimiehet alkavat tuoda sarvia käsiteltäväksi. Kallo keitetään, valkaistaan ja kiinnitetään puualustaan. Yksipiikkinenkin pitää laittaa seinälle, kun se on ensimmäinen!

Hirvensarvia riittää kyllä omienkin seinien koristeeksi, sillä vanhempi poika kuuluu hirviporukkaan ja käy myös lintumetsällä.

– Hän on kaatanut hirven melkein joka vuosi, Terttu kehaisee.

Pienriistan täyttäjä

Eläinten täyttäminen on luovaa työtä, mutta siihen liittyy paljon silkkaa puurtamista. Joidenkin mielestä työ on vähän vastenmielistä, sillä kaikki alkaa nylkemisestä.

– Täyttämiseen pitää keskittyä. Se pitää myös tehdä loppuun saakka kun työn on aloittanut, ettei nahka ehdi kuivua välillä. Se ei ole niin kuin halkojen tekeminen, että sen voi jättää kesken ja jatkaa seuraavana päivänä.

Urholla ei ole käytössään suuria tiloja, joten hän ei ota täytettäväkseen kovin isokokoisia eläimiä. Esimerkiksi norsut ovat kokonaan poissa laskuista.

– En ole täyttänyt edes karhua, vaan pienriistaa. Pääasiassa kettuja, mäyriä, majavia, näätiä, poronvasoja ja tietysti lintuja.

Riekkoja matkamuistoiksi

Urhon kiinnostus eläinten täyttämiseen heräsi jo nuorena poikana Leppäjärvellä. Kotona oli pienimuotoinen matkamuistomyymälä, johon tarvittiin täytettyjä riekkoja.

– Tiedon löytäminen oli 1970-luvun alussa aika vaikeaa. Nettiä ei vielä ollut, joten kaikki tieto piti saada toisilta täyttäjiltä. Meni vuosia, kymmeniäkin. Kävin koulut ja armeijan, otin vaimon ja sitten aloin vähitellen uudestaan.

Muoniosta Urho sai lypsettyä tiedon lisäksi täytettävien eläinten käsittelyssä tarvittavia aineita toisilta täyttäjiltä. Sitä kautta Urho tutustui myös alan ”ammattiyhdistykseen”.

– Liityin Suomen Eläintentäyttäjät ry:n eli Toppareiden jäseneksi ja sieltä aloin saada jäsenlehden myötä paljon tietoa. Liittyminen ei ollut ihan läpihuutojuttu, sillä yhdistys vaati kahden topparin allekirjoittaman todistuksen, että pyrkijä tosiaan täyttää eläimiä.

Jäsenlehdessä oli myös käsittelyaineita, silmiä ja muita tarpeellisia tilpehöörejä toimittavien yritysten mainoksia. Lopulta tuli myös se pelastava netti, jonka kautta tietoa eläinten täyttämisestä alkoi tulla ihan tulvimalla.

Tietoa paljon, täyttäjiä vähän

Vielä 1970-luvulla tiedon saaminen oli vaikeaa, mutta eläintentäyttäjiä oli kohtalaisen paljon. Nyt tilanne on päinvastainen: tietoa saa helposti, mutta täyttäjiä on vähän.

– Olen yrittänyt neuvoa tätä hommaa pojillenikin, mutta he eivät ole kiinnostuneita. Moni on tullut kokeilemaan, mutta harva on jäänyt alalle.

Se ei ole varsinaisesti ihme, sillä eläintentäyttäjän työ vaatii pitkää pinnaa ja huolellisuutta. Mitä pienempi täytettävä eläin tai lintu on, sitä hauraampi nahka sillä on yllään.

– Esimerkiksi hanhen täyttäminen on valtavan työläs homma, sillä hanhen rasva on nahan sisällä. Sen puhdistaminen on todella suuritöistä.

Tuntien urakka

Rauhoitettujen eläinten ja lintujen hallussapitoon ja täyttämiseen täytyy olla ELY-keskuksen lupa, vaikka ne olisivat löytyneet kuolleina. Urho on täyttänyt joitakin Halosen Jorman tuomia lintuja ja pieneläimiä Pellon koulua varten.

– Muutamia metsojakin on tullut täytettäväksi sen jälkeen, kun metsästysaikaa jatkettiin. Kukaan ei halua sulkasatoista metsoa koristeeksi.

Ennen eläinten sisus muotoiltiin lastuvillasta, mutta nykyään käytetään myös paljon valmiita uretaanirunkoja. Siivet, jalat ja kaula tuetaan rautalangalla haluttuun asentoon. Lopuksi puhdistettu ja käsitelty nahka ommellaan rungon päälle.

– Pienimmissäkin töissä menee muutama tunti. Nykyään, kun olen eläkkeellä, olisi enemmän aikaa tehdä, mutta en viitsi, Urho tunnustaa.

Urho on miettinyt, kokoaisiko Pellonkorjuu-maaseutunäyttelyyn pienen näyttelyosaston täyttämistään eläimistä. Muutaman kuukauden kuluttua se toivottavasti selviää meille kaikille.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?