Toimittaja: Minna Siilasvuo

Veteraanit Kerttu Töyrä ja Annikki Kreivi nauttivat yhteisestä ”tyttöjen retkestä” eli kuntoutuslomasta Tornion Saarenvireessä.

YLITORNIO–TORNIO – Ylitorniolaisilla veteraaneilla Kerttu Töyrällä ja Annikki Kreivillä on suunnilleen saman verran ikää kuin ”suurella yksinäisellä”, Englannin kuningatar Elisabethilla. Heillä on kuitenkin yksi etu Elisabethiin verrattuna: oman ikäinen ystävä.

– On arvokasta, että saamme vielä jutella ikätoverin kanssa. Nuoremmilla ei ole samanlaisia kokemuksia ja muistoja, ja niitäkin on joskus mukava jakaa, Kerttu ja Annikki toteavat.

Kerttu ja Annikki ovat olleet ystäviä pitkään, tyttökaveruksia, kuten he itse sanovat. He ovat käyneet kymmenen kertaa yhdessä veteraanikuntoutuksessa. Ensin Oulussa Eedenissä, Rokualla ja viime vuosina Torniossa.

– Siitä on tullut meille perinteinen kevätretki. Nyt päästiin samaan huoneeseenkin, kun meidät molemmat on jo rokotettu. Pekka-poika (ylilääkäri Pekka Ruuskanen) oli armeliaalla päällä.

Armeliaisuutta oli tarjolla jo tulomatkalla, sillä Kerttu ja Annikki saivat tällä kertaa myös matkustaa yhdessä Ylitorniolta Tornioon.

Alppikenkien kopinaa

Vaikka Kerttu ja Annikki ovat vanhoja ystäviä, he ovat tutustuneet toisiinsa vasta aikuisiällä. Kerttu aloitti elämäntaipaleensa Oulussa, Annikki puolestaan on elänyt koko elämänsä Törmäsjärvellä. Sota-aika näyttäytyi molemmille hyvin erilaisena.

– Minä työskentelin sota-aikana puhelunvälittäjänä Oulun uudessa lääninsairaalassa. Siitä tehtiin sotasairaala vuonna 1932. Minä olin 18-vuotias, kun annoin heinäkuussa lottalupauksen Oulun tuomiokirkossa. Se oli juhlallinen tilaisuus, Kerttu muistelee.

Saksalaisia oli liikkeellä paljon, ja sairaalan käytävillä kuului aamusta iltaan alppikenkien kopina.

– Ei se niin kamalalta tuntunut. Kyllä me ymmärrettiin, että se oli tosi aikaa, mutta me oltiin niin nuoria silloin.

Viihdyttäjiä sairaalassa

Kun Oulun asemalle tuli rintamalta juna täynnä haavoittuneita, kaikki vapaalla olevat hälytettiin töihin. Poliklinikka piti saada nopeasti auki ja toimintavalmiiksi aamua varten.

– Sairaalassa kävi tunnettuja vierailijoita viihdyttämässä potilaita. Näin siellä muun muassa George de Godzinskyn ja näyttelijätär Kirsti Hurmeen.

Kerttu osallistui sotatoimiin kahden vuoden ajan, vuoteen 1944 saakka, viestintälottana Oulun sotasairaalassa.

– Siellä olivat sota-aikana töissä sellaiset tunnetut lääkärit kuin Nevanlinna ja Kiianmies. Kiianmies oli mahdottoman mukava, laski aina leikkiä meidän kanssamme.

Arjen apua sotilaille

Annikin sotavuodet kuluivat kotona Törmäsjärvellä. Kylän lapset ja vanhukset oli lähetetty evakkoon Kivilompolon kylään, mutta nuoret jäivät hoitamaan taloja ja karjaa.

– Suomalaisia sotilaita tuli Rovaniemeltä meidän kylän läpi. Lämmitimme heille saunaa, pesimme pyykkiä ja annoimme ruokaa.

Törmäsjärvellä viestintää hoidettiin vähän eri tavalla kuin Oulussa. Annikin äiti Mia Heikka levitti järven rantaan valkean lakanan merkiksi lentokoneelle, joka toi salaisia viestejä sotilaille.

– Emme me tietenkään tienneet, mitä ne viestit pitivät sisällään, mutta tärkeätä se oli!

Puoliso naapurista

Annikin aviopuoliso Osmo Kreivi oli myös kotoisin Törmäsjärveltä, naapuritalosta. Hän ei osallistunut kotirintaman sotaponnistuksiin, sillä hän lähti vapaaehtoisena sotaan 17-vuotiaana. Hän viipyi sotareissullaan kolme vuotta.

– Osmolla oli jalassaan venäläisen konepistoolin luoti. Se oli koteloitunut sinne, mutta 30 vuoden päästä se alkoi liikkua ja päätyi päkiän alle, missä se haittasi kävelyä. Apellin Eino poisti sen Ylitornion terveyskeskuksessa.

Annikilla oli viisi veljeä rintamalla, mutta kaikki selvisivät sodasta elävien kirjoissa. Nykyään Annikki on 12-päisen sisarussarjansa viimeinen.

Nuoren silmin nähty sota

Sota-ajasta on monenlaisia tarinoita ja muistoja. Kerttu ja Annikki pohtivat, millaista aikaa se oikein oli heille, ja tulevat yksissä tuumin siihen tulokseen, että oma nuori ikä vaikutti kokemuksiin suuresti.

– Nuorena asiat ottaa eri tavalla. Toki vakavasti, mutta tuntuivat ne ajat myös jännittäviltä. Oli se kuitenkin sellaista aikaa, että ei sitä toivoisi enää kokevansa uudelleen.

Kerttu muistaa, kuinka Ouluun pudotettiin valopommeja.

– Maisema näytti kirkkaammalta kuin kuutamolla.

Sota-aikana ei voinut ostaa juuri mitään, joten liikenevät rahat saattoi käyttää korkeintaan kirjoihin ja elokuviin.

Kohtalon kuljettama

Sodan jälkeen Kerttu suunnitteli pyrkivänsä opiskelemaan Helsingin kätilöopistoon, ja hakeutui sitä silmällä pitäen talouskouluun. Siellä hän tutustui turtolalaiseen Matin Maijaan, ja niin kohtalo alkoi kuljettaa Kerttua pikku hiljaa kohti pohjoista.

– Ei ollut vielä kättärin hakuaika, joten päätin hakea liikeapulaisen paikkaa Kaulirannalta. Se oli paljolti Maijan ansiota, sillä hän kertoi aina tarinoita pohjoisesta, enkä minä ollut ikinä käynyt Haukipudasta pohjoisempana. Lähdin seikkailemaan.

Sille tielleen Kerttu myös jäi. Elettiin vuotta 1947. Pohjoisen seikkailullaan hän kohtasi Hannu Töyrän, ja niin alkoi Hannun ja Kertun satu.

– Minusta ei sitten tullut kätilöä, mutta itse olen antanut monta kertaa töitä kätilölle.

Kerttu jäi leskeksi jo varhain, vuonna 1983. Myös Kertun molemmat pojat ovat menehtyneet, mutta kaikki viisi tytärtä ovat elossa.

– Muutin palvelutaloon, koska jouduin olemaan niin paljon yksin. Lapset ovat hajonneet maailmalle – vanhin asuu niinkin kaukana kuin Los Angelesissa.

Yksin omassa kodissa

Myös Annikki on ehtinyt olla leskenä pitkään, kolmisenkymmentä vuotta. Osa kahdeksasta lapsestakin on jo menehtynyt, mutta Annikki asuu edelleen yksin omassa kodissaan.

– Kotiavustaja käy kahdesti päivässä ja saunottaja kerran viikossa. Lapset käyvät mennen tullen, ja naapurit ovat avuliaita kaikessa. Se vähän harmittaa, kun koronan takia ei saa kyläillä eikä harrastaa. Ulkomaille ei tosin enää edes tee mieli.

Annikki ja Kerttu harmittelevat koronan ja iän tuomia rajoitteita, ja muistelevat nauraen veteraanien vuosien takaisia kesäretkiä.

– Veteraanien retket olivat kesän kohokohta! Onnikka oli tupaten täynnä kun lähdettiin kiertämään Suomea. Kerrankin oltiin Keski-Suomessa liikkeellä niin vanhalla onnikalla, että piti lähteä puskemaan, että saatiin se mäen päälle, Kerttu kertoo.

Ikinuoret vauhdissa

Nyt retket ja seikkailut ovat vaihtuneet rauhallisempaan menoon, ja linja-autojakin saavat jo työntää nuoremmat. Tuolijumppa sen sijaan sujuu näppärästi, ja sekä Kerttu että Annikki liikkuvat ketterästi.

– Minulla on silmänpohjan rappeuma, enkä pysty enää lukemaan. Koronan takia meillä ei ole täällä nyt iltaohjelmaakaan, mutta Annikki lukee ja me juttelemme paljon, Kerttu toteaa.

Lukemisen lisäksi Annikki tekee käsitöitä ja täyttää ristikoita. Kertun mielestä Annikki onkin kuin 16-vuotias, ja siinä hän on aivan oikeassa.

– Sain ensimmäiset reseptilääkkeet vasta yli 70-vuotiaana, ja silloin huolin kotiini myös ensimmäisen automaattipesukoneen, Annikki kertoo.

– Minä olen vähän vanhempi: täytän 25.5. jo 96 vuotta. Siinä ne päivät vain pyörähtävät, vaikka ne ovat niin samanlaisia. Aina tulee uusi päivä, Kerttu jatkaa.

Paljon syytä kiitollisuuteen

Kuntoutusjakso Saarenvireessä kestää kymmenen vuorokautta. Joskus ystävykset ovat viipyneet siellä kaksi viikkoa, mutta se tuntuu melkein liian pitkältä ajalta.

– Tämä on mieluisaa vaihtelua varsinkin nyt kun ei saa käydä kylässä. Tänne on mukava tulla, mutta on taas mukava mennä kotiinkin, Annikki linjaa.

Vaikka koronan aiheuttama sosiaalinen eristäytyminen on koetellut Kertun ja Annikin voimia, molemmat ovat tyytyväisiä elämäänsä ja kiitollisia saamastaan huolenpidosta. Liekö siinä syypää pitkään ikään ja terveyteen?

Saarenvireen kuntoutuslaitos saa Kertulta ja Annikilta erityiskiitokset.

– Hoitajat ovat aivan mahtavia ja avuliaita. He tekevät tosi arvokasta työtä. Jos täällä ei ole tyytyväinen saamaansa hoitoon, vika on kyllä itsessä, he vakuuttavat.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?