Terttu Alanenpää tuntee pellolaisten osoitteet läpikotaisin.

PELLO – Postiautonsa ratissa Terttu Alanenpää (o.s. Pallari) on pellolaisille tuttu näky.

Hänet tunnetaan suorapuheisena ja tavattoman ahkerana ihmisenä.

Hän ei kumartele kuvia, eivätkä vapaapäivät tai pitkät aamu-unet ole kuuluneet hänen sanavarastoonsa.

73-vuotiaana hän malttaa toukokuun alussa jättää kuitenkin yövuorot nuoremmille. Päivisin hän tulee hyppäämään varmaan edelleenkin autonsa rattiin jakamaan postia ja mainoksia kuntalaisille.

– Olin nuorena ”eläkkeellä”, niin nyt jaksaa painaa, hän veistelee.

Töitä, töitä, töitä

Tertun lapsuusperhe eli asutustilalla nykyisen Meltauksentien varressa Konttajärven ja Ruuhijärven välillä.

– Koska vanhemmillani oli jo tuolloin paljon lapsia, heille myönnettiin se paikka. Sinne ei aluksi ollut tietäkään.

Sodan jälkeinen kausi, 1940-luvun loppu ja 1950-luku olivat työntäyteistä aikaa – myös lapsille. 

– Siihen aikaan opetettiin kaikkiin töihin.

Terttu on kymmenlapsisen perheen neljäs ja tyttäristä vanhin. Hänelle lankesivat navettatyöt yhdessä äitinsä Anjan (o.s. Saukko-riipi) kanssa. 

Iisakki-isällä oli hevonen, jonka kanssa hän teki metsätöitä. Hän työskenteli myös piirinuohoojana. Sen ajan nuohoojat olivat todellisia nokikolareita.

– Isä oli nuohoojan näköinenkin. Kun hän ajoi mopolla töistä kotiin, näkyivät vain valkoiset hampaat. Sisko puhkesi itkuun hänet nähdessään.

Iisakki päästi tyttärensä tansseihin, mutta navettahommat odottivat seuraavana aamuna.

– Aamulla ei passannut vetelehtiä, kun isä kulki pihalla kuin myrskynmerkki.

Aikakausi alkoi muuttua koneellistumisen myötä. Iisakki osti metsäkoneen, jonka kanssa hän teki savotoita eri puolilla Lappia. Sähkö tuli Pallareille vuonna 1962.

– Nuorimmat sisarukseni säästyivät ankarimmalta työnteolta.

Oman auton rattiin

Terttu asui ja työskenteli lapsuuskodissaan vielä 1970-luvun alussa. Saatuaan töitä Pelloplastilta hän tarvitsi työmatkaa varten auton.

– Kasvatin oman mullikan, jonka myyntirahoilla ostin käteisellä tuliterän Moskvitshin.

Samoihin aikoihin Tertun veljen armeijakaveri, Seppo Alanenpää alkoi viihtyä tiuhaan Pallarin pihapiirissä.

– Sitä katottiin vähän kieroon, koska vanhemmat halusivat pitää minut kotona tekemässä töitä.

Niin tai näin, pariskunta vihittiin vuonna 1975. Seuraavana vuonna heille syntyi ensimmäinen yhteinen lapsi.

Kaiken kaikkiaan Terttu sai kymmenen lasta kahdenkymmenen vuoden sisään.

– Vietin ”eläkepäivät” nuorena. Hoidin nimittäin lapsiani 19 vuotta kotona.

Alasenpään perheessä oli kahdeksan tytärtä ja kaksi poikaa.

– Emme tarvinneet kovin isoja kattiloita, koska oli niin monta tyttöä.

Kotiavustajaksi kuntaan

Lasten vartuttua Terttu aloitti työt kunnan kotiavustajana. Pesti oli mieluinen.

– Silloin sai tehdä kaikkea toisin kuin nykyään.

Kotiavustajat olivat vanhusten luona päivittäin kauan, eikä nykyisen kaltaista minuuttiaikataulutusta ollut.

– Keitimme aamupuuron. Jaoimme lääkkeet. Pesimme vanhuksen, ja siivosimme hänelle. Päivän toisella käynnillä laitoimme hänelle ruuan.

Vanhusten parissa hurahti noin 13 vuotta. 

Oman tyttären työn myötä työura alkoi kuin varkain siirtyä auton rattiin vuonna 2007.

Yöpostista päiväjakeluun

Tertun tytär ajoi yöpostia eli jakoi Lapin Kansaa ja Pohjolan Sanomia tilaajille. Tuohon aikaan myös Helsingin Sanomilla ja Kalevalla oli laaja lukijakunta Pellossa.

– Tytär halusi minut kaveriksi öisille ajokeikoille. Päivisin työskentelin edelleen kotiavustajana.

Terttu jäi sille tielle. Hän siirtyi seuraavana vuonna Postin palkkalistoille, koska yritys tarvitsi päivätyöntekijöitä.

– Siirtyminen oli helppo, koska kunta oli tuttu. Opin päivässä syrjäkylienkin asukkaiden osoitteet ja jakelupoikkeamat. Kyllä se häätyy oma kunta niin hyvin tuntea.

Tertulla on tällä hetkellä liki 400 nimeä lehden postituslistalla. Hän muistaa sen ulkoa.

Työtä lähes tauotta

Terttu on tehnyt viime vuosina töitä lähes tauotta. Hän on jakanut sekä päiväpostia että öisin sanomalehtiä. Tahti on ollut hurja.

– Jaan kuutena yönä viikossa sanomalehtiä ja päiväpostia tarvittaessa, enintään viitenä päivänä viikossa. Näin nuorena vielä jaksan, kun lepäsin aikoinaan lasten kanssa kotona.

Yöpostin jakamisessa ajokilometrejä kertyy arkiöinä noin sata, lauantaita vasten yöllä lähes 600. Mikäli Terttu jakaa päiväpostia Postillekin, sen jakelureitti on ollut noin 90–100 kilometriä. Työaika on tuolloin reilun viisi tuntia. Viikonlopun niin kutsuttu pitkäjako puolestaan kestää 12–16 tuntia.

– Jos alkaa näyttää siltä, että tiellä liikkuu porukkaa, jota siellä ei oikeasti ole, parkkeeraan tien viereen ja otan tirsat.

Tertun herätyskello soi kello 2.30. Hän hyppää niiltä silmiltä autoon ja ottaa kyytiinsä lehtipinot, jotka oululainen kuljetusliike tuo painosta.

Arkisin lehdet on yleensä jaettu seitsemään mennessä.

Päiväpostin jakaminen alkaa arkisin kello 10. Niinä päivinä, kun Terttu on kutsuttu töihin, hänen aamuleponsa jää lyhyeksi. Se sopii hänelle paremmin kuin hyvin.

– Yön jälkeen pällistelen hetken ja menen nukkumaan. Jos nukkuisin täydet yöunet, olisin kipeä. Elimistö on tottunut siihen rytmiin, että nukun muutaman tunnin illasta ja aamusta.

Digitalisaation kädenjälki

Paikkakunnan päiväposti lajiteltiin ennen Postin jakelu-uudistusta Pellossa. Jaettavaa postia oli paljon, päivittäin monia rullakoita.

– Jaoimme työkaverini kanssa postin kylittäin. Sitä oli niin paljon, ettei työkaveria nähnyt postikasan takaa.

Tänä päivänä tilanne on täysin toinen. Lehtien nettiversiot ovat vieneet tilaa paperilehdiltä, eikä esimerkiksi Kalevaa enää edes jaeta syrjäkyliin viikonloppuisin. Viranomaisposti ja laskut kulkevat nykyään pitkälti sähköisesti.

– Helsingin Sanomia tulee Pelloon nykyään päiväjaossa ehkä 4–5 tilaajalle ja Kalevakin alle kymmenelle. Ennen niiden jakokierros vei viikonloppuisin kaksi tuntia.

Tertun kokemuksen mukaan yksi lehti on edelleen voimissaan.

– Maaseudun Tulevaisuus tulee varmaan vielä sata vuotta tilaajan kuoleman jälkeenkin!

Vaikka lehtien ja kirjepostin määrä on romahtanut, verkkokaupan kasvu näkyy pakettivuorina Postin toiminnassa.

Paljon muutakin kuin postinjakamista

Postinjakajana Terttu on oppinut tuntemaan postiosoitteiden takana olevia ihmisiä ja heidän tapojaan. Hän on kokenut myös velvollisuudekseen huolehtia asiakkaastaan, jos tämä ei tyhjennä postilaatikkoaan tavanomaiseen tapaansa.

– Tällaisiin asioihin tulee kiinnitettyä huomiota. Se on velvollisuuteni.

Erityisesti vanhemmat ihmiset odottavat aamuvarhain lehteä. Päiväpostinkaan jakamisessa ei hänen mielestään saa olla niin kiire, etteikö sen välissä ehtisi porisemaan.

Terttu on ollut odotettu ja pidetty vieras.

– Minulla on ollut niin hyvä tuuri, että asiakkaat ovat tarjonneet kahvia ja jopa ruokaakin. Vanhat ihmiset tarjoaisivat edelleenkin, mutta koronan takia se ei ole ollut mahdollista.

Suoraa puhetta

Terttu on suoran puheen ihminen, eikä hän halua valittaa turhasta. Polvien nivelrikkokaan ei laukottanut häntä lääkärillä, puhumattakaan turhista kipulääkkeistä.

– Uskallan sanoa suoraan, jos tiedän olevani oikeassa.

Terttu sai kotoaan monia oppeja, joita hän on noudattanut, ja joita hän opettanut edelleen lapsilleen. Yksi näistä on työntekemisen eetos.

– Töitä on tehtävä. Omat lapset ovat tienanneet opiskelurahansakin.

Toinen tärkeä arvo hänelle on, että kaikkia ihmisiä on kohdeltava samanarvoisina ja vanhuksia on kunnioitettava.

– Me kaikki tulema ja lähemä täältä alasti.

Kuolemaa ei tarvitse pelätä

Elämä ei ole kohdellut Terttua aina hellin sormin. Elämän arvo paljastuu joskus räikeänä vastavalotuksena. Poikansa itsemurhan kautta Terttu ja koko perhe on joutunut kulkemaan läpi raskaan taipaleen. He ovat selvinneet tapahtumasta, vaikka poika – tai veli – elää edelleen heidän jokaisen sydämessä.

– Kuolemaa ei tarvitse pelätä. Elämän on jatkuttava.

Terttu on halunnut katsoa aina eteenpäin. Poikansa kuoleman jälkeen hän hakeutui sururyhmään, jossa hän sai vastaavan iskun kohdanneilta ymmärrystä ja lohtua.

Keskustelut muutamien pappienkin kanssa lohduttivat. Jokaisen elämällä on oma mittansa.

Oman pojan kuoleman lisäksi Tertulla on muutamia kokemuksia kuoleman läheisyydestä, mutta hän ei ole kokenut niitä pelottaviksi.

Melkein eläkkeelle

Terttu ajaa viimeisen yövuoronsa vappuaamuna. Sen jälkeen eläkeläinen tekee vain mahdollisia keikkoja jakaen päiväpostia ja mainoksia.

Vaikka hänellä ei olekaan vielä omaa tietokonetta ja nettiyhteyttä, hän velmuilee liittyvänsä seuranhakupalvelu Tinderiin lisääntyvän vapaa-ajan siivittämänä.

– Jos tulisi sopiva sauma, tiedä minkälainen soutaja Kiinastakin voisi löytyä!

Hillajänkällä Terttua ei tulla näkemään, eikä hän hyppää kovin helposti suksillekaan.

– Minulla on rautapolvet. Kaaduin viime kesänä kolme kertaa hillasuolla. En kusekaan enää sinne päin, ja hiihtänytkin olen viimeksi vuonna 1999.

Vapun jälkeen aikaa on omien lasten, ystävien ja sukulaisten tapaamiseen ja kirjojen lukemiseen.

– Minun häätyy pitää kuitenkin nykyinen unirytmi ja lähteä yöjuoksulle. Onneksi on tulossa valoisa kesä, niin menen varmaan öisin mettään kävelylle.

– Toivon mukaan olen palvellut asiakkaat hyvin, tehopakkaus toteaa yövuorojensa päättyessä.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?