Toimittaja: Anna-Maria vainionpää

RATTOSJÄRVI – Hannu Heikkilällä on ollut vahva visio ja rakkaus omaa valmentajan työtään kohtaan jo yli 40 vuoden ajan.

– 1970-luvulla joka kylässä oli omaa urheilua. Rattosjärvellä se oli kiekonheitto. Heitimme poikien kanssa puukiekkoja, limppuja.

Heikkilä innostui lajista enemmänkin huomattuaan, että hän voittaa kylän vanhempia poikia. Oma kisaura vaihtui kuitenkin menestyksekkääksi uraksi lajivalmentajana.

Heikkilän lapsuuden perheessä oli kuusi lasta. Kuvio oli sen aikakauden mukainen. Isä teki metsätöitä, äiti hoiti lehmät ja siinä sivussa lapset.

Heikkilä lähti 15-vuotiaana kauppakouluun Rovaniemelle. Koulun jälkeen hän seurasi veljiään ja lähti Metsähallitukselle metsuriksi. Työtä jatkui eläkkeeseen asti eli kesään 2019.

– Olin saman työnantajan palveluksessa metsurina 44 vuotta.

Raskas fyysinen työ oli kuin lajitreeniä kiekonheittoa ajatellen. Ensimmäiset 25 vuotta tukit ja pöllit tehtiin käsin moottorisahalla. Sen jälkeen korjuutyö koneellistui. Samalla työn luonne muuttui.

Kisaura alkaa

Heikkilä aloitti kisauransa 1970-luvulla. Ainakin pohjoisen urheilijoiden tuli olla itseoppineita. Valmennuksesta ja neuvoista pystyttiin vain haaveilemaan.

– Minun piti katsoa telkkarista ja lehtikuvista, miten kiekkoa pidetään kädessä, miten se heitetään ja miten pyörähdetään oikeaoppisesti.

Heikkilä oli 19-vuotias alkaessaan kisata. Ensimmäinen haaste ei suinkaan syntynyt itse lajista.

– Lähdin mopolla Pelloon kisoihin. Sinne oli matkaa 50 kilometriä. Mopo särkyi Rattostunturin päällä. Laskettelin tunturin rinnettä alas, ja työnsin mopon kotiin.

Hän korjasi vian suitsait ja lähti uudestaan kohti kisapaikkaa. Kisat menivät niin hyvin, että Heikkilää pyydettiin edustamaan jatkossa Pellon Pontta.

Heikkilä pääsi SM-kisoihin melko tuoreeltaan. Ennen niitä hänellä oli takanaan vain muutamia mittelöitä.

– Kun kävelimme jonossa kisapaikalle, se tuntui suurelta hommalta.

Heikkilä sijoittui seitsemänneksi. Vasta kisapaikalla Heikkilälle valkeni, että kiekonheittäjät käyttävät muun muassa erityiskenkiä.

– Se lisäsi intoa. Ei muuta kuin välineitä hommaamaan!

Valmentajaksi sattumalta

Heikkilän varsinainen kisaura jäi lyhyeksi. Puolitoista vuotta armeijassa Sodankylässä katkaisi hyvin alkaneen harjoittelun.

– Armeijan jälkeen treenasin lähinnä töissä pöllejä tehden, ja osallistuin muutamiin kisoihin.

Jälkikäteen katsottuna onnenkantamoinen johti hänet uralle, missä hän on toiminut menestyksekkäästi jo piirun yli 40 vuotta.

– Työkaverini kysyi, voisinko alkaa valmentaa hänen sukulaispoikaansa kiekonheitossa.

Pyyntö ei ollut vastenmielinen. Päinvastoin, Heikkilä oli opetellut lajia ja sen tekniikkaa jo vuosia ja osasi sitä opettaakin.

– Olin opettanut Pellossa sekä kiekonheittoa että kuulantyöntöä kahdelle nuorelle.

Yhä vaativimpiin tehtäviin

Valmennettavien menestyksen myötä Heikkilää pyydettiin piiritason kouluttajaksi. Piirileirien jälkeen hän haki kursseilta lisää valmennusoppia. Vuonna 1984 hänet valittiin pohjoisen alueen leirikouluttajaksi.

– Valmennettavat olivat Suomen ikäkausikärkeä. Suomessa oli kiekossa ja kuulassa kova taso 1980-luvulla.

Tätä tehtävää seurasi junioreiden maaotteluvalmentajan pesti. Kyseessä oli Suomi–Ruotsi–Baltian maiden välinen maaottelu. Yksi valmennettavista oli Mika Halvari.

– Halvari tuli vuonna 1985 piirin leiritykseen, jossa opetin hänelle kuulantyönnön tekniikkaa. Hän oli iso ja nopeajalkainen työntäjä, jolla oli räiskyvä ja tulinen luonne.

Halvarista tuli myöhemmin Janne Palokankaan valmennuksessa maailman kovimpia kuulantyöntäjiä.

1980-luku oli Heikkilälle kiireistä aikaa.

– Minulla oli kovia valmennettavia, Suomen parhaita. Se oli melkoista ruljanssia.

Erikoistuminen lajivalmennukseen

Suomen Urheiluliitto alkoi kouluttaa 1990-luvun alussa lajivalmentajia, jolloin valmentajat erikoistuivat kahteen lajiin. Heikkilälle valinta oli selvä, kiekko ja kuula.

Koulutuksen myötä hän alkoi työskennellä yhä tiiviimmin lajivalmentajien apuvalmentajana.

– Olin reissussa 25 viikonloppua vuodessa. Lentokentät, rautatieasemat ja autonratti tulivat tutuiksi.

Varsinainen kunniatehtävä aukesi vuonna 1997, kun maamme silloiset huippuheittäjät pyysivät Heikkilää kiekonheiton lajivalmentajaksi.

– Se oli heiltä luottamuksen osoitus. Hoidin sitä virkaa kuusi vuotta.

Valmennettavien porukka oli kovatasoista. Suomi oli tuolloin paras tai toiseksi paras maailmassa.

– Mukana oli kahdeksan miestä, jotka heittivät samana vuonna yli 60 metriä.

Täydellä sydämellä ja sielulla

Heikkilän oma kotipiha oli 2000-luvulla varsinainen valmennuskeskus. Lähes kaikki Lapin heittäjät ovat harjoitelleet siellä. Hänellä oli Lapista monta junioria valmennettavana.

– Parhaana vuonna SM-mitaleja ropisi toistakymmentä. Oma tytärkin heitti SM-pronssin, ja poika saavutti kuulantyönnössä seitsemän SM-mitalia.

Heikkilän pihamaalle kokoontui sulan maan aikana työpäivän päätteeksi useaksi tunniksi urheilijoita harjoittelemaan oikeaa tekniikkaa.

– Pidin aluksi heittoalueen käsikoneella puhtaana. Kesti pari tuntia saada alue sellaiseen kuntoon, etteivät välineet katoa heinikkoon.

Heikkilän työ on tuottanut runsasta hedelmää. Hänen valmennettavansa ovat saavuttaneet noin 80 SM-mitalia. Hänen leiritysryhmänsä kansainvälisesti menestyneimmät urheilijat tulivat kiekonheitossa nuorten sarjoissa.

– Alle 23-vuotiaiden sarjassa kaksi EM-hopeaa, ja alle 20-vuotiaissa EM-kulta ja -hopea. Omia valmennettavia esiintyi myös nuorten MM- ja EM-tasoilla sekä monissa ikäluokkansa maaotteluissa.

Hyvän valmentajan salaisuus

Heikkilän mukaan hyvä urheilija tekee hyvän valmentajan. Kun katsoo Heikkilän saavutuksia valmentajana, voi todeta jotain tehdyn oikein. Lajitietous on rautaista. Valmentajan vastuulla on löytää kullekin urheilijalle oikeat eväät harjoitteluun ja menestymiseen.

– Jokaiselle urheilijalle eivät käy samat menetelmät. Erityisesti nuorten kohdalla kannustaminen on äärimmäisen tärkeää.

Valmentaminen on ihmissuhdelaji. Valmentajan on tultava hyvin toimeen erilaisten persoonien kanssa.

– Urheilija on vaikeimmillaan, kun hän on pettynyt suoritukseensa. Kova paikka se on valmentajallekin.

Yhteisen tappion hetkellä valmentajalta kysytään pelisilmää.

– Pitää osata ottaa räjähdyksiä vastaan ja kuunnella hiljaa. Siinä ei auta alkaa tinkaamaan.

Heikkilä muistaa hetkiä, jolloin urheilutossut on lennätetty roskakoriin – ja käyty hakemassa hetken kuluttua takaisin.

Urheilija on taiteilija

Menestyvän urheilijan perusedellytys on, että hän on erittäin kiinnostunut lajista. Nykyään haasteena ovat nuorten muut houkutukset.

Tekniikan harjoittelu vaatii vähintään 10 000 toistoa vuodessa, että heittolajeissa oppii liikesarjan oikean järjestyksen. Se kysyy sinnikkyyttä. Pelkkä kiinnostus lajiin ei kuitenkaan riitä, jos tähtäin on päästä huipulle.

– Geenit saadaan syntymässä. Täytyy olla lajiin sopiva tyyppi, pitkä ja hoikka. Urheilijan ominaisuuksien kuten nopeuden ja voiman tulee viitata kyseiseen lajiin.

Kiekonheittäjät ovat yleisurheilijoista pisimpiä. Siihen on selkeä syy.

– Pitkällä miehellä on pitkä syli. Kiekko kulkee sitä lujempaa, mitä kauempana kehosta se pyörii.

Heikkilän mukaan urheilijat ovat taiteilijoita.

– Saa olla räväkkä. Taistelutahtoa ja luonnetta saa olla.

Yhteiskunnan murros näkyy

Heikkilä on saanut seurata useiden urheilijasukupolvien kehitystä aitiopaikalta.

– Nykysukupolvet tulevat paljon helpommista olosuhteista kuin aikaisemmat. Heidän kanssaan joutuu etenemään varovasti.

Yhteiskunnan muutos näkyy myös heittolajeissa. Nykynuorten fyysiset lähtökohdat ovat heikommat kuin aikoinaan kovaakin ruumillista työtä maaseudulla tehneiden nuorten. Tämä näkyy muun muassa heitto- tai työntötekniikan oppimisessa.

– Kehonhallinta on heikompaa. Nykynuoret ovat myös pelottavan jäykkiä, ja olkapäitten liikkuvuus on huonoa.

Yhdeksi merkittäväksi tekijäksi nuorten kohdalla Heikkilä näkee nuorten pelaamisen ja heidän sosiaalisessa mediassa viettämänsä ajan.

Kaupungistumisen myötä mahdollisuudet luontevaan ruumiilliseen työhön ovat huonot.

Harjoittelu ja kisaaminen tapahtuvat nykyään pääosin halleissa.

– Nyt on aina kesäolosuhteet. Pitäisi oppia treenaamaan myös ulkona.

Tekniikka valmennuksen avuksi

Kuulantyöntö on maailman nopein laji. Puolentoista kierroksen suoritus kestää puolitoista sekuntia.

– Tuohon aikaan sisältyy 15 asiaa, jotka täytyy tehdä oikeassa järjestyksessä.

Paljaalla silmällä niiden tarkka havainnointi on haasteellista.

Tekniikka on nykyään suureksi avuksi myös valmennuksessa. Urheilija voi harjoitella eri puolella maata ja lähettää videotallenteen suorituksestaan Heikkilälle. Tällä on puolestaan puhelimessaan sovellus, jossa hän näkee lyhyen suorituksen kuva kuvalta hidastettuna.

– Valmentaminen oli ennen ankarampaa, kun käytettävissä ei ollut nykyisen tietotekniikan suomia mahdollisuuksia.

”Etävalmennusta” on ollut ennenkin, mutta nyt sen mahdollisuudet ovat kehittyneet entisestään.

Ensimmäiset tallenteet Heikkilä teki tosin kaitafilmikamerallaan jo 1970-luvulla.

Heittolajit sydämen asia

Heikkilä työskentelee tällä hetkellä Lapin urheiluakatemiassa urheiluopistolla heittolajien valmentajana. Hänen vastuullaan on toisen asteen kouluissa opiskelevia nuoria.

Mahdollisuudet keskittyä täysin valmennukseen paranivat eläkkeen myötä.

– Auton keula osoittaa Rovaniemelle kolme kertaa viikossa.

Vaikka miehellä on takanaan 41 vuotta valmentajan ammattia, se jaksaa polttaa edelleen.

– Vanhimmat valmentajat ovat yli 80-vuotiaita ja ovat edelleen toimintakykyisiä.

Kiekonheitto on herrasmieslaji. Sitä voi heittää ”koko elämän ajan”.

– Se ei ole poikasten laji. Se edellyttää malttia, että heittäjä hallitsee paremmin itsensä ja välineensä.

Ehkäpä näemme joskus päivän, että valmennuksen ohella Heikkilä palaa juurilleen – myös heittäjänä.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?